Aion pitää pientä siestaa.
Iloa ja valoa teille kaikille, rakkaat kanssakulkijat!
Tavataan vapaiden varpaiden merkeissä!
Pikapiipahduksella tässä. Olen hyvässä hoidossa ja tutkimuksissa, ollut jo viikon ja vielä menee ainakin toinen.
Koneelle pääsee ANIHARVOIN eli kerran viikossa! KÄÄK! Mutta kestettävä on vaikka syrän märkänis :o)
Tootta ihanoita <3 <3 <3
Vähän taas taukoilua näköjään. Kas kun kaiken luppoajan melkein vietän kutimien kanssa!
Mä laitan kohtsilleen kuvan tekeleestä jota on syntynyt noin 20-30 senttiä...kuukaudessa!?!?
Pidän pienen tauon ja ajatuksiani auon. Enenpää en sitten riimiä aikaan saakaan.
Haluaisin palata töihin vuoden vaihteessa. Selvittelen keinoja ja konsteja, pehmeän laskun mahdollisuuksia.
Katselen synkentyvän syksyn katoavia värejä sekä pimeiden iltojen tähtitaivasta. Öisin keitän maitoa johon lisään lusikallisen hunajaa.
Palaan luultavasti todella pian...
(Viimevuotinen lehti- mutta sanomahan ei vanhene) 
Tänään piipahdan vain pikaisesti koneella kertomassa että yllätin jälleen itseni kaupan lankahyllyltä! Onneksi ymmärsin aika pian Puro- lankaa hypistellessäni että en osaa tehdä siitä mitään ja laitoin kerän kiltisti takaisin. Muistin myös kymmenet lankakerät lankalaatikossani jotka odottavat...mitä lie hetkeä!
Langat ovat niin kauniita että joskus vielä ostan niitä vain sisustaakseni asuntoni seiniä kauniilla kerillä
Aurinkoista päivää kaikille!
Eilisellä kauppamatkalla laitakulkijoiden Suojelija minussa nosti jälleen päätään.
Citymarketin edessä makoili mies seljällään auringon paisteessa kuumalla asfaltilla. Hänen silmänsä olivat suljetut ja kätensä rinnan päälle ristityt. Likainen ja repaleinen ulkoasu kieli että kyseessä saattoi olla vanha kunnon Puli-Ukko. Yllättävän moni käveli hänen ohitseen, lähes ylitseen, sillä mies makoili melkein kaupan ovien edessä.
Kumarruin miehen ylle ja kysäisin että oliko kaikki kunnossa. Lauseesta näyttää tulleen oikein käyttökelpoinen ryhtyessäni näitä nukkavieruja kanssakulkijoitamme haastattelemaan. Mies avasi turvonneet silmänsä, nosti hieman päätään ja totesi että kaikki on kyllä kunnossa, hän yrittää tässä vain ottaa hetken aikaa rennosti. No mutta sepä hyvä, sanoin minä ja Ukko sulki jälleen silmänsä.
Ostokset tehtyäni poistuin samaa kautta kaupasta tarkoituksena tiedustella Ukolta kuulumisia lisää mutta hän oli jo kadonnut. Liekö Ukko levännyt tarpeekseen ja saanut voimia lähteä jatkamaan taivaltaan vai kävikö joku noutamassa, mene ja tiedä. Ehkäpä joku toinen pysähtyi kuulumisia kyselemään ja saatteli sitten mukavampaan paikkaan.
Kotiin polkiessani mietin Ukon elämää, miten hän siihen tilanteeseen oli joutunut ja kuinka kuoppaisia polkuja matkansa aikana tallannut.
Aurinko lämmitti kasvojani, aivan kuten Ukonkin kasvoja hetki sitten.
Miksi blogin kaunis kuva on poissa ja tilalla typerä mainoslogo? Onko kenelläkään samaa ongelmaa? TIETÄÄKÖ KUKAAN MITÄ ON TEHTÄVISSÄ?
Nimimerkillä " Neuvoton"
Kukapa ei haluaisi olla omanlaisensa, juuri sellainen kuin on. Samanlaisia omanlaisiaan voi olla muutama miljoona muutakin mutta jokainen kuitenkin samanlainen omalla laillaan, siis erilainen.
Tunnetko ihmisiä jotka ovat erilaisia kuin muut tuntemasi ihmiset? Tarkoitan ihan selkeää erilaisuutta, valtaväestä poikkeavaa. Jos ihmisiä on kuutisen miljardia (oliko tuo nyt sinne päinkään) on suorastaan mahdottomuus että kahta samanlaista ei olisi. Vai onko? Riippuu tietysti siitä mitataanko erilaisuus DNAn vai käyttäytymisen vai ulkonäön perusteella...Mutta jos asiaa ajattelisi ihan tavallisena meikämaijana niin sanoisin tuntevani joitakin ihmisiä jotka ovat erilaisia kuin muut tuntemani ihmiset.
Päällimmäisenä mieleeni tulee Eemeli. En muista olenko kertonut hänestä aikaisemminkin mutta sehän on vain minulle hyväksi. Jos nimittäin näin on käynyt, en muista sitä ja voin ilahduttaa itseäni ajatuksella että minäpä kerron blogiystävilleni Eemelistä.
Kun tutustuin Eemeliin hän oli Elli. Kuuluimme samaan kaveripiiriin ja vietimme suhteellisen juhlavaa aikaa yhdessä ja erikseen. Ellillä oli kaksi suloista lasta joiden sinkkuaäitinä hän eleli. Hän kertoi minulle olevansa lesbo.
Ystävyytemme perustui oikeastaan vain juhlimiseen joten selvin päin emme olleet tekemisissä varmaan koskaan.
Meni vuosia ennen kuin tapasimme uudestaan. Olimme juuri Miekkosen kanssa muuttaneet Lapista takaisin etelään kun näin tutun oloisen hahmon lähestyvän itseäni valmiina halaamaan. Katsoin kummissani parrakasta miestä ja halauksessakaan en vielä käsittänyt mistä oli kysymys. Mies oli tuttu, se oli selvä, en vain saanut päähäni että mistä. Sitten se selvisi. Ellin kauniit silmät tuikkivat karvaisen naaman keskeltä hänen ilmoittaessa iloisesti olevansa nykyään Eemeli. Muutamien sekuntien jälkeen aivoni rekisteröivät tämän informaation ja saatoin rutistaa uudestaan vanhaa tuttuani tietäen ketä rutistan.
Tavattiin aina silloin tällöin ja hiljaksiin hän kertoi minulle kaipaavansa nyt miehenä eläessään miesten seuraa. Hän huomasi muuttuneensa operaatioiden jälkeen ja oli rakastunut mieheen.
Eemeli kiertelee kouluttamassa seksuaalisuusalaa opiskelevia ihmisiä kertoen värikästä elämäntarinaansa johon mahtuu paljon iloa, surua, tuskaa ja onnistumisia. Itkuja, naurua, pelkoja ja syrjimistä. Hän kertoo myös rakkaudesta elämään, itseensä ja muihin ihmisiin. Ennen kaikkea hän kertoo olemassaolollaan siitä kuinka samanlaisia me kaikki olemmekaan, joskin kovin eri tavoilla.
Minulla on ollut ilo saada seurata naapurimme kahta kissaa päiviään viettämässä milloin missäkin kissamaisessa olossaan. Olen sihissyt ja kiskissitellyt, vihellellyt ja maaritellut että saisin edes toiseen lähikontaktin mutta turhaan. Ne katselevat arvokkaina (ihan kuin nenänvarttaan pitkin) omituista tunkeilijaa joka vuodesta toiseen tuppaa seuraansa niiden siitä hiukkaakaan piittaamatta. Ihailen niitä kovasti. Nyt toinen on kadoksissa. Ollut jo kohta viikon. Ihan sydäntä kouraisee kun ei tiedä mitä sille on tapahtunut! Olen kahtena yönä nähnyt unta kissan kotiinpaluusta mutta valvetilassa Pörri on yhä kadoksissa.
Tätini kissa oli kerran kahden viikon verran kadoksissa. Täti laittoi ilmoituksia lähistölle ja kohta hänen puhelimeensa tuli naapuritalosta (kerrostaloja) soitto että kissa on turvassa löytäjän kotona. Löytäjän? Kissa ei ollut eksyksissä ja sillä oli kaulapantakin kilikelloineen joka ilmineeraa aika selvästi että kissa viettää aikaansa ulkosalla eikä näin ollen ole salaa livahtanut ulos. Koskas kissat ovet eksyneet? No, taisi naapuri ihastua ajatukseen että pelastanpa söpöliinin, eikä varmasti sillä mitään pahaa tarkoittanut.
Toivon että naapurimme Pörrin kohdalla on sama juttu. Että joku on ottanut talteen ulkona kulkevan raukkaparan ja hoitaa sitä nyt kaikella innolla ja hyvyydellään mutta että hän kävelylenkillään huomaisi valotolppaan kiinnitetyn katoamisilmoituksen ja kiikuttaisi eksyneen takaisin kotiin.
Tosin, on tässä lähellä kaupunkilaistunut kettu- ja kosolti autoliikennettä..
Ajattelinpa meikata tänään. Vähän luomivärikynää ja ripsiväriä. Viimeksi taisin meikata talvella, mitä nyt huulipunaa taidan käyttää joka päivä. Tässä sitä ollaan silmät säihkyvinä...paitsi että ne säihkyvät punaisina ja ripset tahtovat tarrautua toisiinsa kiinni. Jessus sentään! Pitäisi siis ostaa Visineä (oliko se silmänkirkastaja sen niminen?) ja tiputella sitä silmiin että puna häipyisi. Taitaa olla parempi vaihtoehto pestä meikki pois. Paitsi että ripsiväri on uutta (tai siis ensimmäistä kertaa käytössä ostettuani sen talvella) ja veden kestävää. Arvatkaas onko minulla meikin poistoainetta? No eipä tietenkään, miten minä nyt sellaisen olisin älynnyt ostaa?
Että tällaiseenkin jamaan sitä itsensä voi saada. Kyllä naurattaa. Ihan että silmät kastuu. Onneksi on veden kestävää meikkiä! 
Kun kerran Ofelia, niin minäkin halusin tehdä ystäväkirjan 
.
Se löytyy alanurkasta oikealta, Hymykuopan kulkijoista. Vinkkinä vaan... 
Taivas on juuri tällä hetkellä pilvien takana, mutta kyllä se sieltä kohta taas ojentautuu näkyville. Lämmintä piisaa ja se on hienoa se. Lisäksi koti täyttyy tuoreen basilikan tuoksusta.
Eilen köröttelimme Heinolaan katsomaan pienen ja kauniin kaupungin toria.
Notkuimme torikahvilassa tovin kuunnellen paikallisen kurttumestarin upeita säveliä kunnes liitelimme lintutarhaan. Pöllökioskista tarttui Suklaapilvijäätelöt matkaan. Olipa vain mukavaa!
Edellisenä iltana pyöräilimme uppo- outoja metsäteitä ja onnistuimme eksyttämään itsemme. Taivaalle alkoi kerääntyä paksuja harmaita sadepilviä ja kohta jo alkoikin sataa. Menimme sateen suojaan löytämämme sillan alle ja voi että sentään kun oli romanttista. Yksi pariskunta kulki ohitsemme kahden koiruliinin kanssa ja kysyessäni heiltä sen hetkistä pistettä maailmankartalla saimmekin tietää olevamme noin 15 minuutin ajon päässä kotoa! Ja taas nauratti. Sade ei ottanut loppuakseen joten kolmen vartin odottelun jälkeen sukelsimme kylmän sateen syleilyyn, kastuimme komiasti ja kotona keitimme kunnon rommitotit 80%:n Strochista. Kylläpä lämmitti sisältä ja päältä.
Taivas varjelkoon hyvät ihmiset jos yöunien palaamisen taikana onkin pelkkä kahvin juonnin vähentäminen ja pieni ruokavalion viilaaminen! Olen nimittäin nukkunut yöni aina vaan. Ilman lääkkeitä. Mitään lääkkeitä
Tervehdys taas vähään aikaan! Olen ollut ulkosalla niin tiiviisti että koneella ei ole tullut paljoa notkuttua. Kohta alkaa jo tulla vieroitusoireita jos ei blogistaniassa pyörähdä!
Minä tyttö se ajattelin vähentää kahvin juontiani ja rutkasti. On tullut tavaksi litkiä aamulla ensimmäinen 5dl ja puolenpäivän jälkeen toinen mokoma ja joskus siinä välillä jossain kahvilassa kupillinen. Niin että paljon kahvia yhteen naiseen muutaman tunnin sisällä.
Kahvittelu on ihanaa. Mutta ei nyt taas noin ihanaa!
Sain kipinän kahvin vähentämiseen kuunneltuani Groove fm:n ohjelmaa jossa Paula Heinonen oli vieraana ja kertoili ruokavalioasioita. Asioita jotka eivät olleet minulle millään lailla uusia mutta jotka olin painanut jonnekin...minne lie. Tajusin että kehoni on pahassa jamassa kaiken lääkevyöryn ja tuon kahvittelun ansiosta ja nyt kun lääkkeitä ei tällä hetkellä ole käytössäni on mainio tilaisuus tarttua kokonaisvaltaisesti kehon puhdistukseen. Kävin hetsilleen hakemassa Heinosen kirjan Vihdoinkin hyvä olo ja puhkuin innosta.
Vatsavaivani alkavat jo nyt helpottaa vaikka olen puhkunut uutta intoa vasta muutaman päivän!
Ruokavalioni on ollut aika hyvä muutenkin joten mitään ihan mullistavaa remonttia sen suhteen ei tarvitse tehdä. Kahvin juontiin oikeastaan suurin remontti ja sitten vähän lisää erilaisia öljyjä niin vot.
Raportoin tänne sitten olotilojani ja siitä kuinka kauan kuurini kestää. Mutta kuten silloin vuosia sitten tupakoinnin jätettyäni niin nytkin ajattelen että kehoni on onnellinen jokaisesta hetkestä kun se saa elää vähemmällä kuormituksella ja terveenä. Enkös silloin minäkin?
Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää (ihan kuin Oscar- puhe!) kaikkia kommentoijia edellisessä postauksessa!
Niin on kova väsymys päällä että en jaksa oikein kirjoittaa enkä kauheasti lukeakaan. Mutta kunhan tästä taas saan unen päästä kiinni niin vot!
Moni on jo varmaan juhannustouhuissaan ja toivotankin suloista kesäjuhlaa ja jos ei muuten ole lämmintä niin lämmintä mieltä kuitenkin ja poutapilviä tietenkin!
Ai niin! En ollut irtisanottujen joukossa!
Ja miten se jatkuukaan. Suomalaiset sananlaskut ovat niemnomaan laskusuhdanteisia. Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa. Olen tainnut mainita ajatuksiani näistä sananlaskuista joskus ennenkin joten antaa nyt olla.
Eihän tässä taas ole unta saanut kahteen yöhön. Lintsin jälkeen oli niin mahtava väsymys koko kehossa mutta mieli ei nukahtanut. No, eilen illalla olikin jo sitten niin väsynyt että ei jaksanut edes ajatella. Mutta uni ei vain tullut. Nyt sitten vapistaan tämä päivä kuin krapulassa. Ilman sitä humalaa. Perskules.
Olli kirjoitti kirjalöydöstään ja sumeilla aivoillani ymmärsin sen verran että tuo täytyy saada käsiin. Siis se kirja. Miksei Ollikin, mutta kun molemmat taidetaan olla mukavissa parisuhteissa tykönämme niin tyydyn nyt kirjaan.
Naisen seksuaalisuuteen liittyvää myytistöä on näin naisen silmin ja sydämin riipaisevaa katsella. Niin sisältä kuin ulkoakin päin. Itse pääsin lakaisemaan luudalla ja mikrokuituliinalla omia pölyisiä ja likaisia ajatustahrojani omasta seksuaalisuudestani koulutuksen avulla, niin ja tietysti rakastavassa ja luotettavassa pitkäkestoisessa parisuhteessani. Mutta kiiltävän ja puhtaan pinnan (vai sisimmän) esille putsaaminen oli raskas ja uuvuttava matka. Voin sanoa, että seksuaalisesti eheäksi kasvaminen auttoi myös lähellä eläjiä. Seksuaalisuushan, kuten tiedämmekin, ei suinkaan ole pelkkää panemista tai panematta jättämistä vaan ah niin paljon muutakin. Se on myös tunteita, väreilyä, iloa, synkkyyttä, ahdistusta, pelkoa, kipua, uskallusta, nautintoa, antamista ja ottamista, hyväksymistä ja tuomitsemista, antautumista ja sulkeutumista. Näitä kaikkia ja paljoa, paljoa muuta oma suhtautumisemme seksuaalisuuteen meissä liikuttelee.
Olli kirjoitti myös siitä, miten miehen voi olla vaikeaa taistella omien myyttiensä ja ulkoa sekä sisältäpäin tulevien vaatimuisten keskellä. Niin on. Vaatimukset sen kun kasvavat eikä entistenkään kanssa oikein ole päässyt sinuiksi. Olli kirjoitti asiasta niin mehukkaasti että käykäähän lukemassa.
Olen ehkä kertonut aikaisemminkin mutta kerron taas, kuinka eräs nainen halusi tavata kahden kesken puhuakseen asiasta josta hän ei ollut voinut koskaan kenenkään kanssa puhua. Omasta seksuaalisuudestaan. Ei edes vuosia kestäneessä parisuhteessaan kumppaninsa kanssa. Heidän välinen seksuaalinen kanssakäymisensä oli muuttunut siinä määrin, että kumppani ei ollut enää kiinnostunut intiimistä, kehollisesta suhteesta. Nainen kuitenkin koki kaipaavansa seksiä ja seksuaalista purkautumista. Keskustelun aikana selvisi, että nainen ei koskaan ollut, omien sanojensa mukaan "kosketellut itseään sieltä" muuta kuin hygieniaan liittyen koska hänen kasvatuksessaan oli tehty selväksi että sellainen oli likaista ja synnillistä. Selvisi myös, että nainen haluaisi päästä tästä ahdistavasta ajatuksesta eroon. Niinpä tapasimme uudestaan, puhuimme paljon, nainen opetteli käyttämään oikeaa sanastoa omasta kehostaan, luki kirjallisuutta jota hänelle ojensin ja alkoi hiljalleen huomaamaan, että ei omassa seksuaalisuudessa olekaan mitään hävettävää. Kului joitakin päiviä ja eräänä aamuna kohdatessamme hän sanoi posket onnesta hehkuen : "Mimosa! Minä tein sen!" Tämä nainen ei ainoastaan päässyt eroon häpeästä vaan löysi sen tilalle ilon!
Sitten toisenlainen esimerkki, josta olen myös maininnut ja mainitsen taas.
Keskustelimme ikäkurssilaisten kanssa seksuaalisuudesta ja erotiikasta ja siitä miten nämä asiat muuttuvat elämän aikana vai muuttuvatko sittenkään. Eräs yhdeksänkymppinen kurssilainen kertoi että heidän avioliitossaan seksuaalisuus on vuosikymmeniä kestäneen yhteisen taipaleen jälkeen muuttunut sellaiseksi että kun puoliso käy aamulla hakemassa sanomalehteä postilaatikosta, hän menee ikkunalle katsomaan että ei tälle matkalla mitään pahaa tapahdu.
Tuo kertomus on mielestäni niin upea että taidan tehdä siitä huoneen taulun. Olen muuten saanut luvan kertoa nämä tarinat, ilman nimiä ja hiukan naamioituneina tietenkin.
Eivät nämä kirjoitukset tuohon otsikkoon vissiin istuneet, mutta haitanneko tuo mittää.
Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Jos ei näe metsää puilta.
Täytin eilen 44 vuotta. Heti aamusta sain syämenläikähdyksiä avatessani Miekkosen ojentamaa, piskuista lahjapakettia josta kuoriutui Kalevalan pronssinen sormus Teljänneito! Täydellinen, kaunis, juuri sellainen sormus josta pidän! Teljänneidon symboliikkakin on suloinen.
Päivää paistattelin viltillä superhelteessä ja iltaa vasten lähdettiin köröttelemään kohti Helsinkiä ja Linnanmäkeä jossa tavattiin ystäviä ja sukulaisia.
Enpä muista koska olisin nauraa rätkättänyt niin paljon kuin eilen. Ihania ihmisiä ympärillä, pää kieppumisesta pyörällä ja vatsa nauramisesta kipeä- voiko syntymäpäivän vietolta (kuuluisiko tuo kirjoittaa yhteen?) muuta toivoa? Ilmakin oli lämmin ja aurinkoinen. Hiivatti soikoon!
Jälkilisäys: Kävin jälkilisäystä tekemässä edelliseen postaukseen
Kävin vilauttamassa lääkärille muutamaa luomea jotka eivät ole symmetriset, eivätkä yksivärisetkään joten melanoomastahan niissä täytyi olla kysymys. Mutta mitä sanoo tuo nuorehko mies tutkittuaan huoleni aiheet? "Nämä ovat hyväluontoisia vanhuussyyliä, mutta minä kutsun niitä rasvasyyliksi..." Päässä pörräsi ensin huojentuneen sitten heti perään huolestuneen ajatukset. Hyväluontoisia VANHUUSSYYLIÄ! Mieslääkäri kaiketi huomasi pyörivät silmäni ja sanoi että hän voi rapsutella ne ensi viikolla pois, kunhan vain varaan ajan. Ei satu, eikä tule tikkejä. Huojuin sekavin tuntein viereiseen huoneeseen varaamaan toimenpideaikaa. Vanhuussyylien poistoon. Hyvänen aika. Minähän täytän maanantaina kuitenkin vasta 44 vuotta! Vai onko syntymätodistukseni vaihtunut? Vai olenko itse vaihdokki? Vai vain helposti vanheneva... Vai onko 44- vuotias vanha?
Hihhih. Samapa tuo. Kunhan luomet ovat hyväluontoisia. Kuten kantajansakin...
Ihanaa kun on KESÄ!
Pidän voikukista kovasti. Niiden pulskasta, terhakasta olemuksestaan, vahvuudestaan ja väristään. Ja kuinka kauniisti niiden terälehdet muuntuvatkaan näennäistä loppuaan kohden kevyiksi haituviksi tuulten vietäviksi!
Suloista sunnuntaita kaikille!
Elegia on tehnyt ihka oman, selkeän opetuspostauksen Puvustamoon tuosta kuvan suurentamisesta! Sinne kaikki halukkaat oppia ottamaan.
Kävin toissapäivänä askeettisimassa kampaamossa jota koskaan olen nähnyt. Ikkunassa oli mainos että permanentti ja leikkaus 45€ ja minä menin sisälle kysymään, että minkä hintainen tukan käherrys tällaisiin puolipitkiin olisi ja nuori (siis todella nuori) nainen sanoi haukkuva pikkukoira sylissään, että siinä viidenkymmen euron paikkeilla, riippuu paljonko hiukseni imevät permanenttiainetta. Varasin ajan heti seuraavaksi päiväksi. Sanoin varmuuden vuoksi, että koska hiukseni ovat ohuet mutta tuuheat, rullien rullaamiseen saa varata kunnolla aikaa. Hyvästelin epäilevän pikkukoiran ja lähdin iloisena kotia kohti.
Eilen sitten urheana naisena menin kampaamoon uudestaan. Samainen pieni koira otti minut jälleen epäluuloisena vastaan, kunnes kuuli että olen kasvissyöjä ja varsin lempeäsydäminen ihmisyksilö, ainakin mitä pieniin karvatassuihin tulee. Kampaaja itse oli huomattavasti ulospäinsuuntautuneempi kuin koiransa.
Kampaamossa ei ollut kampaamopöytää. Istuin tuolissa jonka edessä oli peili. Vieressäni oli toinen tuoli, jonka vastapäätä toinen peili. Ei kampaamotuotteita hyllyillä, ei kiiltävähiuksisia kaunottaria julisteissa, ei mitään kampaamoon viittaavaa, paitsi essu johon pukeuduin.
Kampaaja oli vähän päälle kaksikymppinen naisenalku joka puhua pulputti- koirista koko ajan. Puheen aikana hän rullasi päähäni noin viisitoista rullaa, kun yleensä päässä nötköttää rullauksen jälkeen ainakin neljäkymmentä tiukkaa patukkaa vieri vieressä. Huomasin kampaajan laittavan reilusti hiuksia rullaa kohti ja vähän hirvitti. Ajattelin, että siinäpä syy edulliseen palveluun enkä ollut moksiskaan. Kun sitten tuli tukkataian aika, eli käherrysaineen, ilokseni huomasin että sen suhteen ei säästelty. Silmät sirrillään koitin saada hiukan happea keuhkoihini kaiken huurun keskellä.
Jonkin ajan kuluttua kampaajan äiti tuli paikalle. Hän helli pientä koiraa ja kertoi olevansa ylpeä mummo tälle chihuahualle (en nyt lähde googlaamaan oikeinkirjoitusta nimelle) ja lähti ulkoiluttamaan lapsen-koiraansa.
Yleensä permanenttin tekoon menee noin 2- 2,5 tuntia, johtuen rullattavien rullien määrästä. Nyt seisoin tukka kikkaralla (ja märkänä) kampaamon ulkopuolella (hirveässä pohjoistuulessa) vajaa puolitoista tuntia siitä kun olin astunut paikkaan sisään.
Tässä kampaamokäynnissä kaikki tuntui epätodelliselta. Mutta onneksi kiharat ovat todellisia ja paljastavat, että tosiaan kävin pienessä puodissa jossa oli pieni koira ja iloinen kampaamotyttö. Menen taatusti uudestaan.
Ottaisin mielelläni vastaan sellaisen tiedon että miten Vuodatuksessa saa valokuvan postaukseen sellaiseksi että kun sen kohdalle menee ja hiirtä napauttaa niin kuva suurenee näytön kokoiseksi?
Osallistuin blogiystäväni Nanan blogin vuosipäiväarvontaan jonka onnettarena toimi suloinen, hymyilevä karvapallo osoittaen poronsarvihelmikorun kuuluvan minulle! MINULLE! Voi tätä onnen määrää ihmiset (ja karvapallot)! Katsokaa, miten kaunis rannekoru on! Sen mukana on aitoustodistus siitä että helmet ovat peräisin Inarin luontoon pudonneista poronsarvista ja että niitä on värjätty muunmuassa sammaleella ja metsän marjoilla. Tuntuu kuin hengittäisin jänkhää itsekin! Koru oli poronmokkapussissa ja koko ihanuus kauniissa sinisessä unikkokirjekuoressa.
Koru toimii samalla rukousnauhana- huomaan- vaikken sellaisen käytöstä mitään tiedäkään. Että miten rukousnauhaa oikeasti käytetään...luon ihan oman tapani. Itse asiassa olen luonut jo!
Kiitos Nana! Kiitos Pikku- Koira! Rapsutus ja pörrötys teille molemmille!
Olen saanut myös sydämellisiä tunnustuksia Stanstalta sekä Leenuliiniltä. Haluan ojentaa sydämet ehdottomasti molemmille takaisin, molemmat ravitsevat sieluani! Kuten myös Papu!
Kiitos!
Nyt on jo kiire romanttiselle pölyjenpyyhkimistreffeille!
Kipaisen luonanne heti kun treffeiltäni ehdin!
Olen nähnyt kahtena peräkkäisenä yönä unta mummostani. Unissa hän tarjoaa minulle suojaa ja rakkautta.
Mummomuistelot ovat ihania, hänhän oli vallan värikäs persoona. Hänen siveytensä aste oli jotakin niin käsittämätöntä, että se liippaa jo epäsiveyttä! Ajatelkaas, minulla oli ihana pieni lastenkirja jonka takakannessa oli kuva isosta ja pienestä norsusta. Pikkunorsulla oli kärsä suussaan ja isompi sanoi sille: "Kuinka monta kertaa olen sanonut että ei saa imeä kärsää!". Kyseinen vitsi aiheutti sen että mummo heitti inhoten kirjasen pois koska se oli niin härski...
Mummo kielsi minua myös laulamasta erästä lorua joka oli kuulemma kovin epäsiveä ja se menee näin:
"Ololonkos teleleillä nililiinkuin meleleillä kililissan pololoikia pululussissa?
Ololonhan meleleillä nililiinkuin teleleillä kililissan pololoikia pululussissa!"
Tuon norsun kärsän imemisen saatan nyt aikuisena yhdistää johonkin mielikuvaan joka mummolle on siitä herännyt, mutta että tuo lorukin joutui pannaan epäsiveellisenä, sitä en ymmärrä! Herääkö kenelläkään ajatusta, miksi se oli pannassa?
Ja mummoseni, jos näet tämän kirjoituksen tai kuulet ajatukseni, tulehan ensi yönä selittämään, jookos. Niin, äläkä loukkaannu tästä kirjoituksesta, minähän rakastan sinua ja sen kyllä tiedätkin!
Kiertelimme Miekkosen kanssa kirpputorilla. Hän edellä, minä askeleen jäljessä. Joku aivasteli viereisellä käytävällä ainakin viisi kertaa peräkkäin. Näinä hirmuinfluenssa- aikoina on syytä olla varuillaan, eikö? Ainakin Miekkonen on. Aivastusten lomassa näin ihanan taulun jossa oli haukotteleva kissanpentu ja hihkaisin taulua osoittaen: "Etkö huomannut tuota ihanaa kissanpentua?!". Miekkonen kääntyi vastaten: "En ku mä pidätin hengitystä..." Siinä minulla mies joka totisesti pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan!
Kirpparin ulkopuolella jatkoin nauramistani ja sanoin että minun on aivan pakko kirjoittaa tästä blogissani jolloin Miekkonen pyysi mainitsemaan että hän oli ensinnäkin tavattoman tyrmistynyt siitä että joku aivasteli niin pitkään eikä peittänyt kädellä suutaan ja että hänkään ei ole nukkunut kunnolla vuosiin ja kaiken lisäksi hän siis todellakin pidätti hengitystään että ei imaisisi ihan jokaista virushiukkasta keuhkoihinsa.
Niin että pakko se vain on myöntää; Putkiaivoisuus saattaa sittenkin olla totta!
Neljä päivää luonnon keskellä valoi voimaa ja iloa pitkäksi aikaa. Eikä pidä vähättelemän hyvän seuran virkistävää vaikutusta.
Sää suosi aurinkoisen kauniina ja maisema muutti muotoaan minkä kevään kiireiltään ehtivät. Ja linnut- niiden laulu oli jotakin sanoin kuvaamattoman mahtavaa. Olen aivan pökerryksissä kaikesta koetun kauneudesta.
Tässä muutama otos alati vaihtuvasta maisemasta, en minä sanoin osaa sen mahtia kuvata.
Osaisiko kukaan kertoa minkä eläimen kallo loikoili metsätien varrella? Kallon pituus oli noin 15 senttiä ja korkeus suurin piirtein kahdeksesen senttiä:
Ihanaa oli olla reissussa mutta mikä parhainta, ihanaa oli myös tulla kotiin! Nyt suosikkeja tiirailemaan!
Olen saanut Suloisen ja Sydämellisen tunnustuksen Inksulta sekä Hannelelta.
Sydämeni iloitsee tunnustuksestanne!
Haluan itsekin ojentaa Sydämen eräälle bloggaajalle. Hänen luonaan käydessä tuntuu kuin maa olisi tärähdellyt ja jokin vahva mutta herkkä koskettanut sisintä. Käykää lukemassa ja ihastelemassa jos ette jo ole sitä tehneet. Irene, ole hyvä!
Huomenna pakkaamme auton ja köröttelemme muutamaksi päiväksi Hartolaan mökkeilemään. Luvassa on havumetsää, järvenrantaa, saunomista ja tulistelemista hyvien ystävien seurassa. Olen aivan täpinöissäni. Mukaan kiikarit, laulava lintukirja ja kamera. Niin ja kumisaappaat. Ihanaa!
Iloa ja valoa vappuun kaikille!
Suljin naamakirjani jokin aika sitten. Oikeastaan siksi kun jatkuvasti sain kuulla tai lukea että sitä kautta kulkee milloin minkäkinlaisia viruksia ja matoja ja mitä kaikkia niitä onkaan. Mutta päätökseeni vaikutti myös se, että alkujaan otin 'kaverikseni' ihmisiä joita ei olisi kannattanut. Nimittäin ihania nuoria ihmisiä jotka tunnen työni kautta, eli asiakkaitani. Kun ensimmäiset nuoret lähettivät kaverikutsuja, ajattelin että hyvänen aika, haluavat tämän vanhan tädin kanssa olla vapaaehtoisesti tekemisissä omalla ajallaankin, sehän on hauskaa. Sitten tuli kymmeniä kaverikutsuja lisää ja pakkohan ne oli vastaanottaa... Ei siinä mitään mutta sitten alkoivat ne työasiat. Hmph. Tämä täti huomasi pyörittelevänsä asiakkaiden asioita sairaslomallaan. Tottahan on autettava jos apua pyydetään, eikö? Mutta huomasin hiljaksiin että pohdin ja pähkäilin näitä esiin tulleita asioita, ongelmia ja kysymyksiä enemmän ja enemmän. Täyspäiväistä työn tekoa. Enkö siis ole oppinut mitään? No, ehkäpä sen verran että jos jonakin päivänä haluan naamani taas kirjoihin, ymmärrän ohittaa työhön liittyvät kaverikutsut tai kutsun hyväksyessä mainita että työasioita en sitten hoida. Itseni tuntien minun on päädyttävä ensimmäiseen vaihtoehtoon. Taisin oppia muutakin; Olen toivoton tapaus. Huokaus.
Meinasi sydän pakahtua ilosta kun katselin oravaa, kuuntelin peipposta ja tikkaa ja aurinkokin vielä kaiken kukkuraksi lämmitti ihan täydellä teholla ilman tuulen virettäkään!
Vaan on se perinteinen kevätvilustuminen koko ajan leijunut tässä nurkissa. Miten sitä tähän ikään mennessä ei ymmärrä eikä osaa laittaa tarpeeksi päälle kevätaurinkoon? Nuorna tyttöinä piti polvisukat saada kinttuihin jo pääsiäisenä mutta että vieläkin! No, ei sentään polvisukkia mutta että ilman välihousuja eilenkin lähdin kävelylle viimaan ja tuuleen! Hui kauhia! Nyt jos ei pissatauti tule niin sitten se ei tänä vuonna tule lainkaan. Mutta kurkussa tuntuu vähän karhealta ja sisäisesti viluttaa. Ja köhistyttää. Köh.
Huomaan että sairausloman aikana olen laihtunut sellaiset viitisentoista kiloa. Tässähän on vaarana joutua normaalipainoisten sakkiin. Sellaisessa ei ole tullut oltua sitten... hm... koskahan? Tänään oikeastaan jostakin näyteikkunaheijastumasta huomasin että sellainen määrä näkyy kyllä jo uloskin päin. Aika hauskaa. Verenpaine varmasti tykkää hyvää. Hih.
Lintulampi on vielä jäässä. Naurulokit tanssivat toisilleen ajan kuluksi ja tanssia ihaillessa meinasin paleltua vallan. Poljin vimmattua vauhtia kotiin huomatessani jäätävän tuulen tavoittaneen pääni hupun ja pyöräilykypäränkin läpi. Kotona valmistin jalkakylvyn öljyineen ja nautin kupillisen kuumaa, hunajalla makeutettua valkoista teetä.
Pidän lokeista. Ne ovat kauniita ja taitavia lentäjiä.
Aurinkoista sunnuntaita kaikille!
- Dentsllplpop...
- Öö...Mimosa Heinänenä tässä, hyvää päivää...
- Päivää.
- Soitinkohan nyt oikeaan paikkaan, hammaslääkärikeskukseen oli tarkoitus..
- Joo, tää on se.
- No hyvä. Kuule, sellaisella asialla tässä kyselen kun multa lohkesi poskihampaasta isohko muovipaikka ja se pitäis laittaa ennen kuin alkaa särkeä ja pääsisin kyllä tuonne terveyskeskuksen päivystykseen mutta siellä saattaa olla pyhäaikaan niin pitkät jonot että ajattelin kysellä että minkähän hintaista teidän palvelunne oikein olisi?
- No se riippuu...
- Osaatko suurinpiirtein sanoa, että paljonko hampaan paikkaaminen enimmillään teillä maksaa?
- No...oota mä katon...se on... abaut niinku satasen pintaa...
- Ahaa. Entäs vähimmillään?
- No en mä tiiä...ei niit kaikkii voi millää muistaa...
- (yllättynyt naurahdus) Olisitko niin ystävällinen kuitenkin ja ottaisit selvää??
- Mitä vähemmän siihen tehään ni halvempaa se sit on...
-No niinhän se taitaa mennä tässä elämässä. Otatko nyt kuitenkin jostakin sellaisen tiedon ja kerro se minulle, kiitos!!
- (muminaa...) No...tollasen abaut nelisenkymppii...
- Ahaa. No kuule, onko teille tänään mahdollisuus...
- Joo. Pual kuus.
- Minäpä tulen. Pual kuus.
- Tuussit vähä aikasemmi, kato pitää sit täyttää toi kaavake...
- Haloo! Mimosa tässä taas. Kuule, olen tässä teidän ovella alhaalla ja painan summeria mutta mitään ei tapahdu...Olen ollut täällä jo hyvät ajat...
- Ai... paina uuestaan...
- Painoin, mitään ei tapahdu...
- Ai, no se joskus menee noin...mä tuun jossain vaiheessa....tai siis, mä tuun kohta (klik).
Tässä vaiheessa olen ihmetystä täynnä. Hammaslääkärikeskuksen ulkoinen habitus suurine kultaisine kyltteineen ja hienoine mainoskuvineen antaa vallan toisenlaisen kuvan palvelusta kuin mitä käytännössä vastaanottovirkailijan kanssa on tapahtunut. Epäilen hänen olevan tettityttönä tai sitten hammaslääkärin oma tytär joka tuuraa oikeaa virkailijaa. Hetken ehdin jo siinä odotellessa kauhistella hammaslääkärin ammattitaitoa. Onkohan silläkin paikalla tuuraaja...
Minuuttien kuluessa ja verenpaineeni kohotessa oven tulee viimein avaamaan nuori, hymyilevä nainen joka pyytelee kovasti anteeksi kaikkea vaivaa. Kertoo, että ovikello temppuilee usein ja aina kun he ovat soittaneet sähkömiehet paikalle se toimii kuin unelma. Nuori nainen on siistissä valkoisessa asussa ja katsoo hymyilevästi silmiin. Huomaan närkästykseni sulavan hänen hymynsä myötä.
Tämä "tettityttö" osottautui mukavaksi asiakaspalvelijaksi joka hoiti sekä asiakasvastaanottoa että hammashoitajan virkaa. Ihmettelen kovasti, miten tämä viehettävä nainen sai itsensä kuulostamaan väsyneeltä teiniltä puhelimessa!?
Sain hampaaseeni kuitenkin oivan paikan ja lähtölasku oli sen abaut nelisenkymppiä. Kun siihen lisäsi päivystysmaksun, summa nousikin seitsemiseenkymppiin...Abaut. 
Elegia on tehnyt tämän pohjan. Minusta se on huikean kaunis! Oletan kukinnan olevan kirsikankukkia.
Haaveenani on joskus päästä Japaniin juuri tähän vuodenaikaan, kun kukinta on viikon ajan upeimmillaan.
Mutta nyt nautin mustarastaan laulusta joka luritteli pitkät tovit pihamännyn oksilla. Muutama päivä sitten kuulin ensimmäisen kerran lokit, katsoin ylös ja siellä tosiaan liiteli parvi järveä kohti.Muistin pitää suuni kiinni lokkien liitoa ihaillessani.
Iloa ja rauhaa Pääsiäiseen kaikille!
Olipa kerran nainen. Sellainen lähes kolmissakymmenissä ja pulskassa kunnossa. Pulska tämä nainen oli ollut jo tyttösestä saakka, mikään lihavuuteen liittyvä kasku tai ilkeily ei ollut hänelle vierasta.
Siinä hän seisoi, peilin edessä, inho ja itku silmissään. Nyt saa riittää, nainen päätti ja lähti kylille lenkkitossuja ostamaan. Dieeteistä hän tiesi kaiken, oli ätkinssilläkin laihduttanut hetkessä toistakymmentä kiloa. Mutta hetkeä lyhyempi oli aika jolloin kilot palasivat entistä runsaanpina takaisin. Nyt oli keksittävä jotakin muuta; nainen ei enää syönyt lihaa, ei kanaa, ei edes kalaa halunnut suuhunsa. Paastojakin oli kokeiltu mutta nekin tekivät saman tempun, hetkessä kadotetut tulivat hetkessä takaisin.
Nyt oli otettava järeämmät aseet esiin. Liikunta ja vähäiset kalorit. 1200 oli ehdoton maksimimäärä päivää kohden. Tietoutta sai kirjaston hyllyiltä etsimällä. Kaloriopas, josta saattoi katsoa purukumityynynkin kalorit, tuli nyt tiiviiseen käyttöön. Niin alkoi jatkuvan nälän jakso. Nainen aloitti hölkkäämisen. Juoksi ja juoksi kunnes saavutti kymmenen kilometrin tavoitteen kertahuitaisulla. Kymmenen kilometriä kuusi kertaa viikossa ja yhtenä päivänä kotijumppaa. Jatkuva nälkä mutta kilot karisivat kolisten.
Meni viikkoja, toista kuukauttakin, kunnes kylälle ilmestyi pieni puoti. Puodista sai ostaa lämpimien ohrarieskojen lisäksi kaikenlaista suuhun kelpaavaa. kuten suklaata.
Ja eräänä päivänä, rieskaa puodista hakiessaan, nainen osti suklaalevyn. Se houkutteli kauniissa kultaisen ja vihreän värisessä paketissaan. Tuskin naisen jalka oli puodin ulkopuolella kun pieni levy oli kokonaan suussa. Se suli kielelle, lämmitti poskia ja mieltä. Paperi roskien joukkoon, suunpielet puhtaiksi ja takaisin kotiin. Matkaa ei ollut kahtasataa metriäkään mutta puolivälissä alkoi kaamea katumus. Sula suklaa tuntuikin vatsassa kivikovalta pallolta ja ihan selvästi painoa kertyi heti kuritetulle keholle. Tämä ei saa tapahtua- hoki nainen kotiovesta astuessaan, säntäsi suoraa tietä vessaan ja työnsi sormensa kurkkuun. Ja oksensi ruskeaa mönjää pönttöön.
Kolme vuotta, joka ikinen päivä, kahdesta neljään kertaan päivässä sama tapahtuma. Vatsa täyteen, oksennus, häpeä, itku. Vatsa täyteen, oksennus, häpeä, itseinho ja itku. Nainen oli täysin voimaton pakkonsa edessä. Hänestä muotoutui mestarioksentaja, kukaan ei tiennyt mitään. Hän oli vähävarainen, mutta runsaalla sokerilla ja voilla höystetty kaurapuuro oli oikein hyvää tähän käsittämättömään, likaiseen, inhottavaan tarpeeseen joka vei naiselta kaiken voiman.
Työpaikkalääkärin rutiinitarkastuksessa nainen sai kuulla että hänellä taitaa olla fibromyalgia. Asia oli naiselle täysin vieras, lääkärin sanat kuulostivat kuoliniskuilta: ...etenevää...vaikeahoitoista...vähän vielä tiedetään... Tämä diagnoosi osottautui pelastukseksi. Siihen hetkeen päättyi ahmiminen. Nainen oli varma, että uusi sairaus johtui pakkomielteestä ja päätös syntyi aivan itsestään.
Kävi sitten niin, että nainen pääsi eroon ahmimisen helvetillisestä kierteestä, eikä hänellä tarkempien tutkimusten jälkeen todettu sitä fibromyalgiaakaan. Säryt ja kivut johtuivatkin vain unihäiriöistä, mutta se onkin sitten jo toinen juttu
Ja mitä kaurapuuroon tulee, nainen syö sitä usein mutta vain pienen voisilmän kera.
Siivottu siis on. Sitä minä vaan en ymmärrä, että miten ihmeessä olen välttynyt tähän ikään tajuamatta siivouksen ihanuutta ja autuutta? Sitä iloa kun liinalla hankaa niin puhdasta tulee? Mummoni oli hyperhygienikko ja umpisiisti yltä ja päältä ja koti hohti puhtautta aina. Hän silitti kaiken, siis kaiken (myös pikkupöksyt ja setelit). Vessan vetimeen hän vaihtoi jokaisen käynnin jälkeen uuden puhtaan paperipalan (siis meidän muiden asukkien jälkeen), matot hän tamppasi joka ikinen lauantai, jolloin myöskin pesi lattiat. Minä sain osallistua siivoukseen joskus 14- vuotiaana jolloin lattian pesu siirtyi minulle. Tiskaamista, ruoan laittoa tai ylipäätään mitään kodinhoitoon liittyvää en saanut koskaan tehdä vaikka olisin halunnutkin. Myöhemmin en sitten halunnut. Tai oikeastaan sen jälkeen kun leikin kotia Lammilla poikaystäväni kanssa 16- vuotiaana (se leikki loppui muutaman vuoden jälkeen) puunasin hullun lailla asuntoamme. Se oli poikaystäväni mummin asunto ja hän ei oikein lämmennyt minuun kun olin helsinkiläinen tyttönen joka ei asunut vanhempiensa kanssa...tiedättehän...vähän ennakkoluuloinen minua kohtaan siis. Niinpä koitin kaikin konstein saada hänen hyväksyntäänsä ja tein suursiivouksen yksiöömme kerran viikossa. Opettelin myös leipomaan ja kävinpä Tupperwaarekutsuillakin että saisin aikuismaisemman kohtelun! Taas pistää suuta hymyyn. Hyväksyntää on tullut haettua aina ja joka puolelta.
Eipä meillä roskia tai pölyä ole koskaan kauaa ehtinyt nurkissa olemaan mutta sellaista perusjynssäystä, sitä ei ole tullut harrastettua. Ennen kuin nyt. Ajatella, että viitsin kirjoittaakin siitä näin paljon! Pitäisiköhän tästä mainita psykiatrille?
Nyt onkin sitten toisenlainen olo kuin eilen. Päätä ja jäseniä särkee, silmät ovat raskaat ja sydänkin hakkaa raskaasti. Viime aikoina unet ovat taas unohtaneet tulla luokseni. Mitenköhän saisi niiden lopullisen hyväksynnän? Tai siis ei nyt vielä ihan sitä lopullista unta mutta että öisin kuitenkin
Tunnustan, että olen saanut tärkeitä ja mieltä lämmittäviä tunnustuksia, kätkenyt ne sydämeeni ja tallentanut ne sinne. Aikas itsekästä, eikö?
Nyt lopetan itsekseni nautiskelun ja jaan tästä eteenpäin kaikki saamani tärkeät ja merkitykselliset tunnustukset kanssanne.
Kiitos kaunis Blue ja Leenuliini sekä Hannele, jonka saatesanat (niisk) on ihan pakko laittaa tähän mukaan:
"...kiitokseksi blogista, jonka lukeminen on kuin hyvä ateria: tulen kylläiseksi, mutta jään odottamaan seuraavaa postausta, ja toivon etten siihen mennessä ole joutunut odottamaan nälkäisenä.."
Stanstalta tupsahti myös tunnustus, iihanin saatesanoin:
"... Ei yksi lisää pahaa tee ja varsin ansaittua se onkin, että tuo ’siskoni entisessä elämässä’ mainitaan moneen kertaan. Koskettavaa muistelua lapsuudesta, loistavia pakinoita ja elämänmyönteistä pohdintaa on nautinto lukea. Odotan uutta postausta aina kuola suupielistäni valuen…" KIITOS!
Vielä saan kiittää rakkaista blogiystäviäni Minziä sekä Aimariita tunnustuksesta! Olen kertakaikkisen otettu. KIITOS!
Aah. Nyt jakamaan. En lähde katsomaan ovatko valitsemani bloggerit saaneet jo tämän tunnuksen sillä mitäpä haittaa on saada sama tunnus moneenkin kertaan. Sitäpaitsi tämähän on minulta!
Ajatukseni siirtyvät blogitaipaleeni alkuun.
Ensinnäkin koko bloggaaminen alkoi siitä kun ystäväni MINNA näytti oman bloginsa. Kärpänen iski heti paikalla ja Minnan tuella ja opastuksella aloin omaa Paljasjalkaani virittelemään. Hymykuopalla sama into elää yhä, vaikka välillä on melkein pakko pitää vähän taukoakin. Bloggailu on rakkain ja tärkein harrastukseni! Kiitos sinulle, yltiöoptimisti Minimaali!
Hyvin varhaisessa vaiheessa sain kommentteja ihmeelliseltä Jacarandalta, joka nykyään MIINAna tunnetaan. Hänen hämmentävän tarkat kysymyksensä olivat suorastaan koukuttavia ja koskaan hän ei pyytänyt vastausta, ainoastaan miettimään kysymystä. Hänen tapansa kirjoittaa omasta ajatus- ja kokemusmaailmastaan oli (ja on) niin omaperäinen, että välillä menee pitkäkin tovi asian sisäistämiseen ja ah sitä riemua kun luulee jotakin ymmärtävänsä!
Miinan kautta tutustuin ISOPAHAan joka säväytti avoimuudellaan ja herkkyydellään jakamalla vaikeaa elämänjaksoaan kanssamme. Kaiken lisäksi hän jaksoi vielä valaa uskoa muihinkin kanssakulkijoihinsa. En koskaan unohda sitä. Isopahalla on iso sydän.
Isopahan kautta taas tutustuin IISIin. Haltioiduin hänen sinisistä ajatuksistaan ja lämpimästä sävystään kertoa maailman ihmeistä ja arjen poljennasta. Hänen tarinointinsa elämästä Vaimon ja Kissan kanssa tuntuvat aina samalta kuin kääriytyisi pehmeään ja lämpöiseen vilttiin.
Voihan hyvät hyssykät. Eiköhän vain MINZkin löytynyt tuolta IP:n kommenteista! Minzin blogissa sattuu ja tapahtuu. Elämä perheen, ison talon ja toinen toistaan suloisempien lemmikkien kanssa on värikästä ja mutkatonta. Tunnelma on aina kotoisa, kertoo MInz iloistaan tai suruistaa. Minz kirjoittaa myös herkistä ja vakavista asioista ja on tavattoman empaattinen. Hänen lemmikkikuvansa pitävät verenpaineeni alhaalla.
SAANELin ratkiriemukkaaseen maailmaan löysin, mistäpä muualta kuin Isopahan kautta. Huomasin pian Saanelin olevan aivan käsittämätön tilannekomiikan taituri! Hänen kokemuksensa ja näkemyksensä ovat niin hurmaavan omaperäisiä, että oma maailma tuntuisi suorastaan harmaalta ilman Saanelin terävää ajatuksenkulkua!
INKIVÄÄRIn luokse löysin taas Saanelin blogista. Lähdin seuraamaan elämää Periferiassa ja kas kummaa, löysin mielenkiintoisen maailman maalla elämisen pyörteissä. Inksu on ahkera toimija vaikuttaja kylässään ja hänen kotitalonsa...ahh! Inkiväärin kanssa olemme jakaneet arkojakin asioita. Inksu on lämmin ja turvallinen. Ja ehtivä!
KUUSIRANNAN EMÄNTÄä lähdin Inkiväärin luota ihmettelemään. Kuusiranta on ihana paikka, puutarha metsän keskellä, jonka luomiskertomusta olemme saaneet KRE:n ohjauksessa seurata. KRE on jakanut myös elämän ilojaan sekä surujaan kanssamme. Käyn yhä haistelemassa Kuusirannan tuoksuja usein.
ROUVA LYPSY putkahti vastaan jotakin pidempää reittiä ja jäin heti koukkuun! Aitoa maalaiselämää karjoineen kaikkineen. Kaupunkilaiskakaran romanttiset heinälatounelmat hiukan varisivat navetan arkea seuratessa ja hyvä niin. Hih. Olen oppinut Rouva Lypsyltä paljon. Hänellä on valtava lapsilauma ja arvaahan sen mitkä arjen puuhat muutenkin, mutta hän vain jaksaa tehdä kaiken keskellä ihania kortteja ja lähetellä niitä pöhköille urbaaniblogitutuilleen (puhun nyt itsestäni...)!!!
Tunnus siis jaetaan eteenpäin kahdeksalle blogistille. Mutta lisään tähän itse että jakaminen on vapaaehtoista.
KIITÄN KAIKKIA BLOGIYSTÄVIÄNI JAKAMISESTA JA YHDESSÄ KULKEMISESTA KOKO SYDÄMESTÄNI!
Ihan aivan ensimmäiseksi, KIITOS koko sydämestäni kommenteistanne edellisessä postauksessa! Niillä on aivan käsittämätön voima!
Läheinen voi taas paremmin, punasolutankkaus on tepsinyt ja hän mennä vouhottaa entiseen tuttuun tyyliinsä, niin eläkeläinen kuin onkin. Työskentelee suuremmalla innolla kuin ennen eläkettään!
Mutta mitä ihmettä omassa luustossani tapahtuu? Ensinnäkin, minulla on rintalastan loppupäässä kipeä, turvonnut pallomainen (rusto?) Koskettaminen sattuu ja välillä siitä kimpoaa kipua ylemmäs rintakehään, sellaista puristavaa, ja samalla nousee 'pala kurkkuun'. Myös eri puolilla kylkiluita esiintyy usein kipua ja arkuutta. Sitten mennään ranteeseen. Minulla oli ranteessa useita päiviä (siinä luussa joka näkyy ja tuntuu ennen peukalon juurta) pieni, pistävä, kivulias piikki joka tuli ja meni ja vain lievä kipu jäi. Kolmas ihmettelyn aiheeni ovat sormieni nivelet. Varsinkin aamuisin ne ovat kipeät ja turvoksissa. Ja entäs polvet sitten? Turvoksissa ja arat.
Mikä on? No, eipä taida selvitä kuin lääkärillä käyden. Olen varannut työterveyteen ajan tiistaiksi. En aio poistua minkään epämääräisen- tällaista välillä sattuu- lauseen kanssa vaan haluan tarkempiin tutkimuksiin. Luulisin nimittäin sen olevan tarpeellista.
Tämä Kipuiita lähtee nyt ulos ja palatessaan istahtaa takaisin harrastuspöydän ääreen lempiharrastuksensa pariin: lukemaan blogiystäviensä kuulumisia!
Aah. Tänään on taas sunnuntai!
Minä olen. Ystäväni toi maanantaina yhteiseen kahvittelutapaamiseemme tuliaisiksi Tinttifiguurin (aito, brysseliläisestä Tinttikaupasta ostettu) ja ette ikinä arvaa mitä muuta! Virkkausohjeen kaunista kesäkassia varten!
Virkkausohje- minulle! Katselen ohjeita ja mieleen muistuu aika jolloin istuin pulpetin ääressä silmät harittaen ihmettelemässä matikanopettajan ihmeellisiä valkoisia koukeroita vihreällä taululla.
Mutta koska Ystäväni on siis näin tavattoman ennakkoluuloton ja suorastaan hullunrohkea uskoessaan kassin valmistuvan, on minun vain käytävä kimppuun. 51 ketjusilmukkaa on jo tehty. Mitenkäs se pylväs...ja mikä on PIILOSILMUKKA? No, onneksi internetistä löytää selkeitä ja hyviä ohjeita umpitampioillekin
Nimimerkillä 'Etusormessa hiertää jo...'
En saa kommenttejani näkyviin! Voisitko sinä joka tässä piipahdat, kokeilla laittaa kommenttia?
Kiitos!
10:05:
Leenuliini ja Annamanna laittoivat sähköpostia että ei onnistu kommentointi.
Jatkuu...
16.30:
Tämä pohja toimii, hymykuoppapohja ei toistaiseksi!
Jatkuu...
Tänään on perjantai ja 13. päivä!
Valitsin lasna ollessain tämän päivän onnenpäiväkseni. Hih.
Oikein onnekasta päivää kaikille <3
Tervehdys ystävät ja vieraatkin! Piskuinen tauko alkaa olla kohta takana. Laitan tämän postauksen ja palaan edellisten kirjoitusten kommentteihin alkuviikosta, jolloin ryhdyn myös tutkailemaan kuulumisianne!
Siitä yhdestä ideasta. Ajatuskulku kello 5.00 aamulla meni suurin piirtein seuraavasti:
” Koskakohan pääsisi taas reissuun (autolla telttaillen Eurooppaa kiertämään). Huokaus. Kunhan pääsen jaloilleni. Sitten huvittaisi taas käydä eteläisessä Saksassa ja Itävallassa... Pikkuteitä pujoteltaisi ja koitettaisi löytää Baijerin seuduilta se yksi naturistien leirintäalue. Onneksi sinne pääsevät meikäläisetkin antinaturistit ja meille on ihan oma paikkamme korkean puuaidan toisella puolella. Mutta miksi se on niin päin, että naturistien tullessa vastaanottoon tai asioille sinne meidän ”pääpuolelle”, on heidän kääriydyttävä johonkin kankaaseen? Jos se kerran on naturistien paikka, niin eikös sen pitäisi toisin päin? Hihhih! Onneksi sentään näin. Paikka oli ihana, siellä vilisteli kanoja ja kukkoja koiria ja joka paikka oli vehreää ja rehevää, tiskialtaiden yläpuolellakin rehotti jotkin kiipijäkasvit upeina. Oli väriä ja hippi- ihmisiä ja tunnelma kerrassaan ainutlaatuinen! Sinne olisi hauska mennä sen pienen koiramme kanssa joka joskus hankitaan. Huokaus.
Olisi ihanaaihanaaihanaa kun voisi matkustella oman hauveliinin kanssa. Ei tarvitsisi viedä koiraa hoitolaan. Ei varmaan edes raaskisi lähteä mihinkään! Maijallahan oli se koirahoitola. On se kyllä kiva että on joku paikka mihin lemmikit voi viedä jos niitä ei voi ottaa mukaansa… Ei kaikilla ole sellaisia ystäviä tai sukulaisia joihin voisi lemmikkinsä viedä. Nykyään allergiatkin ovat niin yleisiä…
Mitenköhän ihmiset joilla ei ole ketään joka tulisi kukkia kastelemaan jos matkalle lähtisi. Eikä ketään joka voisi ottaa kasvit hoitoonsa? Onkohan kukkahoitoloita? Sehän olisi kätevää. Ajatella, onkohan kukaan keksinyt sellaista? Ihmiset kiikuttaisivat kasvinsa hoitolaan selkein kirjallisin hoito- ohjein jolloin kuka tahansa, jopa minä itse, voisin pitää kasveista huolen noudattamalla ohjeita kirjaimellisesti!
Hyvänen aika mikä idea! Hankkisi pakettiauton kuitenkin niitä ihmisiä varten, jotka eivät pystyisi itse kasvejaan tuomaan. Olisi kuljetuspalvelu! Voi hyvänen aika, tämä pitää ottaa puheeksi heti Miekkosen kanssa…tai siis ei ihan heti mutta… Kukkahoitola! Wau!”
Päivällisellä sitten posket innosta punottaen kerroin kuningas- ajatuksestani. Minua katselivat lempeät (joskus muuten tavattoman terävät!) silmät ihan puhetulvan loppuun asti ja sitten alkoikin järki vallata tilaa. Ei tosin minun puoleltani.
Ei aikaakaan kun päähäni piirtyi valtavan suuri kasvihuone, sellainen kaupunginpuutarhan kokoinen, jossa olisi valtavasti köynnöksiä kummallisissa koukuissa, isoja peikonlehtiä, kiinanruusuja, hämäriä paikkoja, valoisia paikkoja, lämpimiä paikkoja, viileitä paikkoja, hyllyt, seinät ja lattiat täynnä kukkia ja kasveja joilla kaikilla oma hoito- ohjeensa… Jos joku kasvi ei pitäisikään sijoituspaikastaan ja alkaisi vaipua horrokseen, ei minulla olisi pienintäkään käsitystä miten tuota kasvia pitäisi elvyttää. En edes tietäisi mikä sitä vaivaa…ja jos ohjeissa ei lukisi, en tietäisi MIKÄ kasvi olisi kyseessä… Huokaus.
Kertoisitteko ihmiset, onko ajatus ihan toivoton jos siihen ryhtyisi joku sellainen joka oikesti tunnistaisi enemmän kuin viisi kukkaa ulkonäöltään?
Uskalsin avata pussin ja hämmästyksekseni huomasin että pää ei ollut kuivunut eikä homehtunut mutta että se olikin tärveltynyt täysin myös silmistään!
Sitäpaitsi kasvoista ei suinkaan tule menninkäinen mieleen vaan Remu.
No, olen jo luonut tunnesiteen tätä pientä alkua kohtaan joten uskon sen valmistuvan ainakin jonkinlaiseksi hahmoksi. Tokkopa raaskin edes antaa sitä pois...
Oikein valoisaa, iloista ja mukavaa viikonloppua!
Pidän pienen pienen bloggailupaussin.
Olen nukkunut paremmin kuin vuosiin, vaikka heräilen kyllä ensimmäisen kerran siinä viiden korvilla. Yleensä nukahdan uudestaan mutta ennen uneen vaipumista saan omituisia ajatuksia ja ideoita joista riemastun siinä tokkuraisessa hetkessä ja päätän heti samana päivänä ryhtyä toimiin.
Yhtenä aamuyönä mietiskelin taloudellista tilannetta, sairauspäiväraha on pieni ja mahdollinen tuleva kuntoutustuki kaiketi vieläkin pienempi. Samalla muistui mieleeni miten joskus muovailin savesta pieniä menninkäisukkoja ja- akkoja koivulevyalustalle istuskelemaan kannonnokkassa piippu suussa tai polvistuneena keräämään maasta jotakin pieneen koriin. Sain idean!
Näin mielessäni hiukan toisenlaisia hahmoja, tanssivia, loikoilevia, nukkuvia, rakastavia isoja ja pieniä menninkäisiä, jotka jokainen olisivat keskellä jotakin tarinaa. Tunsin miten savi pursui sormieni välissä muodostuen suloisiksi, pulskiksi menninkäisiksi ja päätin että alanpa tekemään näitä silmissä viliseviä hahmoja ja myyn niitä vaikka kirpputorilla!
Kun aamu sitten valkeni ja pääni selkeni, kipitin Tiimariin ostamaan muovailumassaa ja huovuttamatonta huopaa (?) ja kotiin tultuani kaivoin taiteilijavälineeni (muovisia veitsiä, tikkuja ja niin edelleen) ja ryhdyin hommiin.
Päätin aloittaa naishahmosta. Otin pienen menninkäisen pään kokoisen palan kämmeniini ja aloin lämmittää jäykkää nokaretta pehmeämmäksi ja taipuisammaksi. Aikaa kului yllättävän kauan. Mutta se tuntui mahtavalta! Muovailin pieniä kasvoja, nenää, silmiä, suuta keskittyneenä ja innoissani. Kasvot alkoivat näyttämään kasvoilta mutta kovin vaikeaa oli saada piirteitä esiin liian suurilla välineilläni. Loppujen lopuksi, monen tunnin jälkeen, kasvot valmistuivat mutta olikin aika ryhtyä muihin askareihin. Lisäksi kasvot eivät näyttäneet lainkaan samalta kuin mielikuvissani!
Selkä ja hartiat jäykkinä kiedoin pienten kasvojen ja möykkymäisen pään ympärille tuorekelmua ja asetin sen vielä ilmatiiviiseen muovipussiin. Pussia taitellessani huomasin liiskanneeni sekä nenän että huulet aivan länään. No, korjaan myöhemmin, tokaisin ja pesin ja kuivasin välineet ja asettelin kaikki kauniisti laatikkoon ja hyllylle odottelemaan.
Tuosta hetkestä on noin kaksi viikkoa. Pääparka odottelee yhä inspiraationsa kadottaneen taiteilijan käsittelyä :oD
Kerron myöhemmin eräästä toisesta ideasta ja kysynpä mielipidettänne siitä.
Inspiroivaa torstaita, ihmiset!
- Link to the person who tagged you.
- Post the rules on your blog.
- Write six random things about yourself.
- Tag six people at the end of your post and link to them.
- Let each person know they've been tagged and leave a comment on their blog.
- Let the tagger know when your entry is up.
Tässä kuusi sattumanvaraista asiaa minusta:
1. Kuulun paljasjalkaisten heimoon. Jos pakko on sukkia pitää, on niiden oltava varvassukat. Niiden päälle voi tarvittaessa pukea villasukat.
2. Liikutun yhä katsoessani Pientä taloa preerialla. Mietinkin tässä, että pitäisikö siitä alkaa huolestumaan.
3. Omistan vaatehyllyt joilla on yliluonnollisia voimia järjestäytyä mieleisekseen heti siivouksen jälkeen!
4. Tiesittekö, että yhden lapasparin neulomiseen tarvitaan parikymmentä isoa vyyhtiä eri väristä ja paksuista lankaa?
5. Joskus esitämme Miekkosen kanssa mahdottomia 'Jos olisi pakko valita...'- kysymyksiä. Kamalin pakkovalinta oli se, että olisinko valmis syömään pingviiniä vai jääkarhua!
6. Päällä seisonta kuuluu lähes jokapäiväiseen rutiiniin.
Hih. Tämä oli hauskaa.
Ottakaahan haaste vastaan:
Hullukaali (Hullukaalin siemenistä)
Miina (Naura ja Naputa)
Sarkko (Valkoinen valo)
Ruska (Wapaalla)
Hannele (Hannin lätinät)
Stansta (Muurin tällä puolella)
Huomenna Vuodatus on huollon alla mutta heti kun tänne taas pääsee tulen innolla lukemaan teistä!!
Hoidankin Tapaninpäivän ajelun nyt tällä tavalla, kurvailen internetin valtateitä.
Kiitos vielä ihanista, sydäntä lämmittävistä kommenteistanne, ystävät!
Jouluaatto ja -päivä menivät mukavissa tunnelmissa vaikka kuume pomppoili ylös ja alas. Kurkkukipu ja yskä jaksavat vieläkin olla möllöttää, vaikka kurlailen suolalla, höyryhengittelen ja imeskelen Bafucinia. Öisin, niissä väleissä kun en yski, hengitykseni kuulostaa välillä pajupilliltä, välillä mopon tyhjäkäynniltä. Aika hupaisaa. Ei voi nukkua kun naurattaa ja yskittää!
Nyt yskä on aavistuksen verran helpottanut kuitenkin. Jospa ensi yönä saisi vähän nukuttua. Makuaistia ei tämä tauti turruttanut joten olen nauttinut hyvän mielen lisäksi hyvistä mauista..
Miekkonen sai jouluaterialla oivan idean, jonka laitoimme samantien käytäntöön. Miekkosella on tapana poltella tärkeissä hetkissä kynttilää rakkaan mummonsa muistolle. Kynttilä palaa aina kynttilänjalassa, jonka M sai aikoinaan mummoltaan saatesanoin; " Voit sitten poltella tässä kynttilää kun olen kuollut..." Kynttilää katsellessa ja tuota ihanaa mummoa muistellessa, Miekkonen sanoi:
"Ajattele, miten mukava tapa olisi sellainen, että ihmiset antaisivat toisilleen lahjaksi kynttilänjalan,joka olisi antajan itsensä näköinen. Näin ollen aina kun haluttaisi läsnäolevaksi joku joka jostain syystä ei ole paikalla, voisi sytyttä hänen antamaansa jalkaan kynttilän ja tämä ihminen olisi sillä tavalla läsnä, mukana, sisäpuolella..." Ihastuin oitis ajatukseen ja päätettiin että siinä ensi Joulun lahjaidea. On vuosi aikaa etsiä itsensä näköinen kynttilänjalka lahjaksi toiselle! Ihana, ihana ajatus! Jos Miekkonen on joskus reissun päällä ja haluaisin hänet läsnäolevaksi, sytytän kynttilän häneltä saamaani kynttilänjalkaan! Jos taas itse lähden reissun päälle, otan kynttilän ja jalan mukaani...
Osallistuin Leenuliinin järjestämään, ihanaan enkelikorttihaasteeseen, mutta minullepa kävikin hassusti. Enkeli päätti varmasti liihottaa jonkun sellaisen luokse joka oli enemmän enkelin tarpeessa, sillä minun luokseni se ei lentänyt! No, enkelit ovat viisaita, tietävät kyllä hetkensä saapua paikalle.
Sen sijaan luokseni leijui tämä kaunis, säkenöivä, omin käsin tehty kortti Rouva Lypsyltä (salasanan takana)!
En lakkaa ihmettelemästä hänen taitojaan valjastaa aikaa kaiken sen kiireen keskellä lahjoittaa hyvää mieltä eteenpäin! Kiitos <3
Mukavaa Tapaninpäivää teille kaikille!
Ja voi hyvät hyssykät! Korkea kuume (39¤- normaalilämpöni on 34,88¤!!!!) iski edellisen postauksen jälkeen. Samalla tuli armoton kurkkukipu, jokapaikan särky ja kaamea olo kaikenkaikkiaan. En ole muuta kuin maannut ja voivotellut ja ihmetellyt sillä tällainen flunssa on iskenyt viimeksi alle kouluikäisenä! Pidän sairauttani ehdottomasti tervehtymisen merkkinä :o)
No, tänään ei ole enää ollut kuumetta ja lähes kaikki tekemätön onkin tehty. Enää torttujen paistoa ja tämän päivän ruoan laittoa. Ja vähän raaputusta sieltä ja kopsutusta täältä joten ihan tulin nopeasti esittelemään pikku kuustamme mutta ennen kaikkea kiittämään ihanista, ihanista kommenteistanne (joihin palaan Joulun jälkeen) ja tietenkin toivottamaan
Suloista ja Hyvää Joulua!
Tästä -jälkeen- kuvasta ei oikein näe yksityiskohtia, mutta piskuinen kuusi ujosti hymyilee...
Inkivääriltä nappasin tämän Joulumeemin. Nappaa sinäkin!
Pidätkö joulusta? Miksi?
Paras juhla vuodesta! Rakastan Joulua!
Miten tahtoisit viettää joulusi? Kenen kanssa? Missä?
Juuri niin kuin vietänkin. Miekkosen kanssa kahdestaan, kotona.
Onko sinulla joulukalenteria? Minkälainen?
Ei sellaista perinteistä, mutta piipahtelen blogiystävien joulukalentereita ihailemassa.
Pelkäsitkö pienenä joulupukkia?
Ensimmäisellä tapaamiskerralla...
Mikä on ensimmäinen muistamasi joulu?
Tampereella, kahden tai kolmen vanhana, pakenin kauhuissani joulupukkia piiloon keittiön pöydän alle, missä pysyttelinkin koko pukin vierailun ajan :o)
Missä vietät joulusi tänä vuonna?
Kotona.
Oletko ollut tuhma vai kiltti tänä vuonna?
Kiltimpi kuin koskaan!
Mitä toivot eniten jouluksi?
Joulurauhaa, hyvää oloa ja lämmintä mieltä.
Nimeä mieluisin jouluruokasi:
Ehkäpä säilykeherneiden lisäksi imelletty perunalaatikko. Mutta pidän kovasti myös lanttu- ja porkkanalaatikosta. Ja setsuurista. Ja rosollista. Ja riisipuurosta. Ja kotikaljasta. Ja pipareista...
Oletko kenties jo ostanut/saanut valmiiksi kaikki aikomasi lahjat?
Jo vain.
Mikä on sinun kaunein joululaulusi?
Sydämeeni joulun teen, Varpunen jouluaamuna, En etsi valtaa loistoa, Sylvian joululaulu.
Paras jouluaiheinen leffa?
Lumiukko. Aina vaan. Katson myös mielelläni leffaa Ihmeellinen on elämä ja Samu sirkan joulutervehdyskin tulee aina toljotettua :o)
Paras joulumuisto?
Kyllä se taitaa olla se ensimmäinen Joulu Lapissa.
Mitä joulussa odotat eniten?
Joulupukin kuumasta linjasta koko Joulun tapahtumiin.
Minkälainen joulukuusi teillä on?
Sellainen pieni, noin 50 cm korkea jossa on muutama pallo ja enkeli, hopeanauhaa ja itse tehty tähti.
Osallistutko salaiseen pikkujoululahjojen vaihtoon koulussa tai työpaikalla?
En.
Onko sinulla pikkujouluja tiedossa?
Juu, oli. Mutta en mennyt.
Kuinka monta joulukorttia lähetät?
Monta. Mutta en niin montaa kuin Savisuti :oD
Joulutoiveesi?
Että joulun henki koskettaisi jokaista, edes hiukan :o)
Toisin sanoen, nukuin yöllä!
Aloitin joulun valmistelut. Ostin pullollisen Perinnekaljaa. Siitä se lähtee. Enää siivous, laatikot, rosollit, kuusen haku ja tietenkin joulukoristelut. Onneksi kotimme on pieni, ei mene touhuihin kuin hetki.
Ikimuistoisin Joulu oli ensimmäinen Joulumme Lapissa. Anopinkokelas tuli vieraaksemme aatonaattona. Pakkasta oli lähes 30 astetta ja lunta, sitä riitti!
Oli jännä mennä pimeässä pysäyttämään linja- autoa jolla etelän vieraamme saapui. Hän oli aivan lumoutunut kaikesta siitä pimeydestä. Ja lumesta. Ja pakkasesta. Ja tähtitaivaasta.
Naapurit ja vuokraisäntä emäntineen piipahtivat joulutervehdyksillä ja saimme aitoja kampanisuja, pakastettua hillaa ja kotijuustoa tuliaisiksi.
Anoppi puolestaan toi ihania karjalanpiirakoita (Miekkosen mummon leipomia, ainoita oikeita!) ja kookoskeksejä, mutta ennenkaikkea itsensä tuliaisinaan.
Meillä oli ihana, ihana Joulu.
Itseäni ei haittaa, vaikka lunta ei tulisikaan, kodin tunnelma saavuttaa joka tapauksessa jouluisen olemuksensa. Lasten vuoksi olisi kiva että saisivat puuhastella lumipuuhia.
Naapurin kissa istuu keskellä tietä. Tassut kauniisti kiinni toisissaan. Se tuijottaa siinä suloisena, mutta luikahtaa tiehensä jos yritän mennä tekemään lähempää tuttavuutta. Päädyn siis vain ihailemaan kaunista näkyä lasin takaa ja kuvittelen sen lämpöisen turkin pehmeyden kämmenelläni. Hih, sehän kehrää!
...jos yks mun jättää, luo toisen lähden...
No, Miekkosen kanssa kaikki ennallaan, mutta sen edellisen lääkärini kun jätin niin uusi osottautuikin ihmiseksi isolla iillä. Siinä hän istua nökötti eilen vastapäätäni ja kyseli ja kommentoi melkein 1,5 tuntia asioista jos toisistakin. Olin suorastaan hämmennyksissäni moisesta.
...heit' onhan täynnä maailma tää ja mä lemmin ketä mua miellyttää...
Aion tehdä suursiivouksen ihmissuhteissani ja lakaista luudalla pois sellaiset tapaukset, jotka aiheuttavat mielipahaa ja harmia, ainakin siksi aikaa että alan päästä jaloilleni. Toivottavasti en joudu huitaisemaan itseäni pois...pahin mieliharmin aiheuttajahan ihminen itselleen on...
...Ja vaikka tiedän, se on vain valhetta...
Ikäväkseni suurimpia valheita olen joutunut vastaanottamaan omilta sukulaisiltani ja usein ihan tietoisesti.
Tänä yönä oon omanain!
Mistä löytäisin Vera Teleniuksen cd:n?
Tai tämän Aale Tynnin runoileman, Toni Edelmanin säveltämän ja Eija Ahvon laulaman;
Lasinen vuori
Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Miksipä vuoren lasisen
tänään muistinkaan?
Herkkiä, helliä kasvojas
hetken katselen.
Silmiini hiljaa kohoaa
vuori lasinen.
Katso minua hetkinen,
katso, katsohan.
Näetkö vuoren lasisen,
näetkö prinsessan?
Satua ilma kipunoi,
satua hohtaa maa.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa.
Anna minulle ruusu tuo,
anna annathan.
Pojan on vietävä kukkanen
käteen prinsessan.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa -
entäpä ellet löydäkään
sieltä prinsessaa?
Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Entäpä ellei prinsessaa
koskaan ollutkaan?
Entä on köyhä tyttö vain,
silmissä kyyneleet?
Entäpä, entäpä turhaa on
kaikki minkä teet?
Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Valhetta, valhetta vain ne on -
mutta ne lauletaan.
Itsekin laulan vaikka en
usko sanaakaan.
- Aale Tynni -
Pelästyin jo deletoineeni nuo laatikotkin tuosta sivusta mutta onneksi ne palasivat blogin uudelleen julkaisun yhteydessä.
Hymykuopan laidalta meinaa nyt virrata vain surumieltä ja ininää. Sydämessänii taitaa olla aika paljon tukahdutettuja tunnekuplia- lainatakseni ystäväni Miinan sanoja.
En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta nyt lupaan itselleni puhkaista noita kuplia, yksitellen ja tarkalla neulankosketuksella.
Sitten ihan toisiin mietelmiin.
Minulla on ollut (Miekkosen lisäksi) kaksi miestä joiden viisautta ja sydämensä lämpöä ihailen ja arvostan. Toinen heistä, Dalailama, esiintyy tänään Maarit Tastulan vieraana.
Toinen heistä, Bear Heart, poistui autuaimmille metsästysmaille keväällä. Haaveenani oli joskus päästä tapaamaan tätä Muskogee- heimoon kuuluvaa, viisasta ja nauravaista tietäjää, mutta haave täytynee vaihtaa nyt toiseen. Jospa vaikka sitten kun saan taas nukuttua oikeaa ihmis- unta, tapaamme.
Poistin mummon ja papan kuvat. En voi voi antaa niiden jäädä. Kuvat estävät kirjoittamasta mitä haluan kirjoittaa. Omat naamani jätän. Ja pienen konttaavan serkkuni.
Olen ihan itkupillinä nyt, mutta kohta itken imuri kourassa joten sinne vierivät kyyneleetkin, hurisevaan vatsaan. Tietty aika kuukaudesta nostattaa itkun silmiin sinälläänkin mutta valvomiset vielä jouduttavat niitä. Mutta kyllä tähän maailmaan kyyneleitä riittää.
Kohta jo hymyillään taas. Niin että kuopissa viima käypi :o)
Muutin seitsemän vuotiaana puoleksitoista vuodeksi äidin kanssa Tampereelle.
Se oli samalla sekä parasta ja ehkä kamalinta lapsuuteni aikaa. Toisaalta sain olla äidin kanssa, toisaalta taisin olla täysin heitteillä.
Koulussa minua kiusattiin opettajan hyväksynnällä. Olinhan helsinkiläinen ja puhuin eri tavalla kuin muut, enkä muutenkaan sopinut ruotuun. Luokkakuvia jaettaessa opettaja kutsui jokaisen vuorollaan luokan eteen ja ojensi värilliset kuvat jotain mukavaa lisäten. Minut kutsuttiin viimeiseksi ja opettaja sanoi että koska äitini oli köyhä, enkä näin ollen ollut tilannut luokkakuvia, suostui koulu lahjoittamaan minulle mustavalkoiset versiot.
Olen hukannut luokkakuvan, mikä on varmaan ollut alitajuista sillä luokkakavereita minulla ei ollut, mutta tämä reissussa rähjääntynyt henkilökuva on säilynyt. Hiukset eivät enää ole letissä eivätkä edes kammatut, mekosta nyt puhumattakaan. En kuitenkaan muista kaivanneeni niitä.
Kun sitten muutin taas takaisin mummolle ja palasin Mäkelänkouluun, kaikki muuttui. Olin ystävieni kanssa ja koulunkäynnnistä tuli taas mielenkiintoista ja mukavaa. Kunnes siirryin oppikouluun. Oppikoulun ensimmäisellä taisin vielä jaksaa opiskellakin mutta sitten alkoivat hurjat kapinavuodet. Lintsaamiset, tupakointi, kaljan maistelu, karkailut, rautatieasemalla luuhaamiset ja niin edelleen.
Pitkä on ollut polku tämän hetkiseen, fleece-asussa viihtyvän Mimosan elämään. Pitkä ja raskas, mutta kaikenkaikkiaan hyvin antoisa.
Kun vain saisin joskus nukuttua. En vaadi mahdottomia. Haluaisin vain nukkua. Edes välillä.
Eikös silloin, kun on alakuloinen olo, kannata hemmotella itseään? Kaupassa käydessä huomasin aivan ihanan Catmandoon fleece- puvun. Pusero on kirkkaan vihreä ja pöksyt mustat. Kangas on ohutta, kevyttä ja pehmeää ja tuntuu että mieliala kohenee kokoajan tässä asussa ollessani. Plussakortilla sain vielä hyvän alennuksenkin! Se on muuten asia jota painotin kovasti kotiin palattuani. Vaikka ei kyllä tarvitsisi, ei meillä lukua pidetä toistemme hankinnoista eikä puututa niihin. Juurikaan.
Aamusella nukahdin hetkeksi ja näin unta, että olimme Miekkosen kanssa New Yorkissa ja siellä huomasimme että kamera unohtui ottaa mukaan! Matka oli lahja ja meillä ei ollut varaa kuin välttämättömään eli ruokailuun joten emme voineet ajatella kameran ostamistakaan. Ei sellaista unta viitsinyt kauaa katsella, heräsin pian moisesta ja iloitsin kamerastani. Ihan vain katsellen sitä.
Tänään olisi ollut työpaikan pikkujoulut, mutta pelkkä ajatuskin sinne menosta ahdisti. Työkaverini ovat mukavia, mutta ehkäpä liiankin mukavia siinä mielessä että en olisi voinut välttyä useista huolestuneista kysymyksistä ja päivittelyistä. Olisi ollut turha yrittääkään mennä matalalla profiililla ja olla vain hissuksiin. En siis mene, vaan valitsen rauhan ja hiljaisuuden. Näpyttelen tässä ja lueskelen blogeja, laitan ruokaa ja otan jonkun kertyneistä lankakeristä taas virkattavaksi ja purettavaksi ja iltasella lähden Miekkosen kanssa kävelylle. Hemmottelen itseäni mielummin niin. Illalla saatan katsoa Sinisen. Kieslowskin väritrilogia kuuluu elokuvien parhaimmistoon!
Niin että vaikka alakulo onkin valloillaan, osaan silti hemmotella itseäni. Vai hankinko alakulon että voisin hemmotella itseäni. Hih hih. Siinäpä vasta kysymys!
Tämä vanhojen kuvien skannaaminen on tavattoman lystiä. Tässä on nyt yksi kuva jossa päälläni on mummon tekemä mekko. Olen kuvassa neljän ikäinen ja maassa konttailee edesmennyt Australian serkkuni.
Mummolla oli tapana letittää hiukseni joka ikinen päivä. Kun aloitin koulun, letit laitettiin vaikka olisin myöhästynyt. Ja kireälle kanssa. Mummo luonnollisesti ompeli lettinauhatkin, joita oli joka väriä pallojen kanssa ja ilman.
Olen vähän alakuloinen, unet kun kiertävät yhä jossakin muualla kuin minun päässäni.
Mutta onneksi on paljon lunta ja kohta tulee Joulu!
Mummosta aina puhua pälpätän ja kirjottaa kalkutan, vaikka ilman pappaa en olisi edes olemassa! Mutta pappa oli aika paljon pois, taksia kun ajoi, ja hän jäi jotenkin etäisemmäksi kuin mummo. Ikävä kyllä.
Mummo oli aika, miten sen nyt muotoilisi, originelli tapaus. Hänen kasvatusmetodinsa olivat ihan omaa lajiaan. Mutta ymmärrän kuitenkin ettei hän juurikaan jaksanut hempeillä kanssani. Hänen oma elämänsä ei ollut helppo evakkoineen päivineen.
Pappa oli sellainen hiljainen mörrikkä, piipunpolttelija. Oli hänessä tulta ja tappuraakin silloin kun niikseen tuli. Heidän yhteiselonsa mummon kanssa oli kovin myrskyinen, mutta mitäpä minä heidän suhteestaan tiedän, muuta kuin että nuorena he rakastivat toisiaan kovasti!
Pappa oli sodassa, mutta ei koskaan halunnut puhua siitä. En yhtään ihmettele, miksi.
Karjalan ja kotitilan menettäminen olivat hänelle liian suuri murhe ja suru kannettivaksi. Hän ei kestänyt sitä, vaan yritti hukuttaa surunsa, no, juomalla. Ja mitä se sitten tuo perhe- elämään mukanaan, lienee turha tarkentaa. Yhdessä he kuitenkin olivat loppuun saakka. Pappa kuoli ollessaan reilu 60- vuotias. Sydän ei kestänyt surua, nikotiinia ja alkoholia.
Vaikka tässä ja vanhassa blogissani olen käynyt, ja käyn yhä, läpi lapsuuteen liittyviä ahdistavia asioita, voin kuitenkin vilpittömin mielin sanoa, että en ole katkera mummolle enkä papalle. Ymmärrän heitä nyt, vaikka lapsena en siihen pystynytkään. Minun on kuitenkin katsottava kokonaisuutta ja nähtävä niin hyvä kuin pahakin elämääni koskettanut asia. Kun kerron, miten julma mummo saattoi olla, teen sen siksi, että näkisin. En siksi että haluaisin kostaa tai olla ilkeä hänen muistoaan kohtaan. Ymmärrättehän?
Samoin pappani muin. Hän ärisi ja murisi ja antoi selkään, sanoi että syön heidät vararikkoon samalla kun mummo säesti, että asun heillä ainoastaan siksi ettei kukaan muu minua halua. En usko että he todella halusivat vahingoittaa minua. Uskon että he rakastivat minua kyllä, mutta purkivat pahaa oloaan.
Katsokaa nyt tätäkin kuvaa, joka on otettu tuon edellisen kanssa samalla kertaa. Eihän tuossa sylissä oikeasti ole lapsi, jota ei siihen syliin olisi haluttu!
Otin ja skannailin joitakin vanhoja valokuvia, ajatuksena lähettää yhdelle lapsuudentoverille meistä napsittuja otoksia sähköpostilla. Skannailin muutamia muitakin kuvia ja tässä teille tarinoissani kulkeva mummo silloin kun hän oli vielä nuori ja minä vasta suunnilleen vuoden ikäinen. Kuva on siis...noin suunnilleen neljäkymmentäkaksi vuotta vanha...
Tuuletusparveke oli oikea murheenkryyni. Se oli aika korkealla ja me kakrut (tosin muutama vuosi tämän kuvan jälkeen) tietysti halusimme viettää aikaa vaarallisessa, ehdottomasti kielletyssä paikassa mielin määrin. Koska ikkunamme olivat parvekkeen vieressä, jäin aina kiinni kolttosestani. Ja luunappiahan se tiesi, sekä tukkapöllyä. Mutta eipä nuo estänyt menemästä heti uudestaan jos vain parvekkeella riekkuminen leikkeihin kuului...Hui.
Mummo muuten ompeli, neuloi, kutoi ja virkkasi lähes kaikki vaatteeni. Mekot varsinkin olivat tavattoman kauniita. Saatan joskus laittaa lisää näitä vanhoja kuvia tänne. Vaikka sellaisen jossa päälläni on mummon ompelema mekko.
Olinkohan edes kouluja aloittanut kun sain joululahjan jota kovasti halusin.
Lapsuuden joulut taisin viettää suurimmalta osin luonnollisesti mummon luona. Sinne kokoontuivat myös tätini lapsineen ja joskus äiti tai iso- velikin. Pappa ja toinen enoista polttelivat piippujaan, me lapset olimme täynnä joulun- ja jälleennäkemisen riemua mutta mummo- parka taisi olla aivan näännyksissään. Vallilan kerrostaloasunto ei ollut kovin suuri joten tunnelma oli lämmin ja tiivis.
Eräänä jouluna mummo ei järjestänyt joulunviettoa vaan lähdin jouluaattona äidin luokse. Hän haki minut mummolta ja minulla oli kovin ristiriitainen olo. Toisaalta oli ihanaa saada viettää joulua äidin kanssa, toisaalta se oli omituista. Olimme kahden hänen Lauttasaaren ateljeessaan ja kaikki se hiljaisuus oli hämmentävää.
Osasin potea hyvissä ajoin lapsena syyllisyyttäkin; mummolla ei olisi nyt joulua lainkaan. Luultavasti mummo kuitenkin nautti kun pääsi vähemmällä, mutta lapsen tuntemukset ovat lapsen tuntemuksia.
Avasin lahjani äidin luona ja iloitsin valtavasti pienestä nukkeperheestä jota olin toivonutkin. Nuket olivat barbien kaltaisia, mutta eivät kuitenkaan niitä. Perheeseen kuului isä, äiti ja vauva. Minusta tuntui, että olisin saanut perheen itsekin. Äiti ja isä rakastivat nyyttiään ja toisiaan ja nappasin itsellenikin aimo annoksen rakkautta Päivänpaisteperheeni kautta.
Lapset ovat ihmeellisiä.
Olipa vain mahtavaa eilen illalla käydä kävelyllä tähtitaivaan tuikkeessa. Kun kävelyretkemme oli ohi ja olimme vaihtaneet kotikutoiset päälle, alkoi sade piiskaamaan olohuoneen ikkunaa! Hih.
Joulun traditioita jo suunnitellaan. Joulusiivo, mattojen piiskausta ja lattioiden pesua, tehdään jouluviikon maanantaina. Kuusivarkaissa käydään luultavasti saman iltana. Tiistaina leivotaan piparit ja tortut ja kookoskeksit ja aattopäivälle jää porkkanalaatikon, riisipuuron ja luumukiisselin valmistamiset. Peruna- ja lanttulaatikot ostetaan.
Joulupöytäni kruunaa säilykeherneet. Saan vielä syödäkin kaikki itse! Yhteisiä herkkuja ovat kaikki muut ja tietyti joulukalja ja setsuuri jonka päälle sivalletaan paksusti rasvaa. Tai siis minä sivallan.
Olemme pelien ystäviä, varsinkin lautapelien ja lautapeleistä varsinkin sanapelin.Taidamme ostaa yhteisen joululahjan, jonkun uuden lautapelin. Uusiafinanssi-peliä ei löydy mistään ikäväkyllä. Se olisi kaikkein mieluisin.
Nyt kun kaupat alkavat olla ruuhkaisia, pidän entistä tarkempaa huolta siitä että vaihdan sanan tai kaksi kassaihmisten kanssa jostakin mukavasta aiheesta.
Taivas on taas paksun harmaan peiton takana, mutta jossakin siellä kuitenkin paistaa aurinko ja tuikkivat tähdet!
MOT esitti ohjelman omaishoitajista ja heihin kohdistuvasta epätasa- arvosta sekä kuntien ja valtion piittaamattomuudesta ylipäätään omaishoitoa kohtaan.
Työssäni olen kohdannut monia omaishoitajia sekä myös ihmisiä joilla on omaishoitaja. Se, että omaishoitaja pääsee välillä lepäämään ja rentoutumaan auttaa usein molempia osapuolia. Tilapäishoitoon tulevat ihmiset kertovat usein, miten hyvältä tuntuu kun mies tai vaimo kuka nyt omaishoitajana toimiikaan, pääsee hetkeksi lepäämään. Sitäpaitsi olen ymmärtänyt, että vaikka omaishoitajien etuja parannettaisiin, tulee se silti edullisemmaksi valtiolle kuin laitoshoito! MOTissa haastateltava pariskunta on ollut lähes 50 vuotta yhdessä ja ilmeisen hyvässä liitossa joten puolison laitosasuminen ei ollut missään vaiheessa vaihtoehtona vaikka pahimmillaan omaishoitajalle jäi "palkasta" käteen noin 200 euroa kuussa!
Ohjelmassa esiintyneet omaishoitajat eivät alistuneet kunnan päätöksiin vaan saivat taistelemalla oikeutensa takaisin mutta kuinka moni ihan oikeasti jaksaa alkaa vääntämään byrokratiaa vastaan elämäntilanteessa jossa voimia valuu ihan tarpeeksi muuallekin?
No, toivottavasti ohjelma pistää pontta päätöksentekijöille. Ja toivottavasti omaishoito nousee sille kuuluvalle arvoon!
Minä hoidan kohta itseni kauppaan ja postiin. Vai pitääkö sanoa Itellaan? Joka tapauksessa, suljen matkalla silmäni ja kuvittelen että on aurinkoista.
Näin neuvoi Isopeikko.
Mistähän nyt polleilisi. Kävin kirpparilla enkä ostanut mitään! Eikös siinä ole polleilun aihetta kerrakseen.
Pohdittiin päivä, pari sitten, että vaikka olemme suhteellisen vähävaraisia emmekä omista mitään (paitsi tuon ihanan sinisen "einiinuuden" auton ja toisemme mikäli nyt ihmistä voi mitenkään omistaa) ei tunnu siltä että jäisimme jostakin paitsi rahan vuoksi. Siinäkin on polleilun aihetta, eikö?
Luin eilen vanhoja kirjeitä ja joitakin vähäisiä päiväkirjamerkintöjäni eikä niistä noussut lainkaan pala kurkkuun niin kuin aiemmin saman touhun ääressä. Oikeastaan lueskelin menneen ajan ahdistavista tapahtumista aika tyynesti ja pohdiskellen ahdistaviin asioihin liittyvien ihmisten motiiveja, tarkoitusperiä ja tuntemuksia ILMAN syyllistävää tai syyllistyvää mielialaa. Polleata!
En nukkunut juurikaan mutta mieli on aika kirkas.
Lähden katsomaan mitä blogiystäville kuuluu.
Tiristetään harmaasta tiistaista niin paljon valoa kuin voidaan!
Harmaata ja sateista ulkona mutta sitäkin miellyttävämpi olo sisällä. Nukahtelin yöllä vaikka kuinka monta kertaa ja unikin pysyi teemaltaan samana. Ihan yksityiskohtaisesti en paljasta, mutta unessani oli karkkipäivän tunnelmaa...
Oli ihana nousta yhdeksältä keittelemään pannukahvia kun keho ei ollut kuin hakattu, eikä sydän mustana väsymyksestä. Olen ehtinyt lueskella blogeja ja nyt nakutella vähän omaakin ja kohta poljen, yllätys yllätys, kauppaan!
Blogeja lukiessani mieltä lämmittvät muun muassa että Saanel on onnellinen, Leijonaisen sydän on myötätuntoinen ja ymmärtäväinen, Nana on loihtinut jälleen uuden kauniin runon, Miina on olemassa, Papu on saanut nukuttua, Leenuliini viljelee positiivisuutta, Kimmeli nauttii teatterista, Eeron mukana pääsi hetkeksi pojankolttosten pariin, Vapulis ilahduttu jalanjäljillä, Hannin rehevät lätinät, Aimariin pottusato, Lastun kokkirivi sekä Stanstan elämänmakuiset kirjoitukset selviytymisestä. Kauppareissun jälkeen jatkan blogilistan lueskelukierrosta ja iloitsen teistä kaikista!
Mielessäni on soinut koko aamun lempijoululauni, Loirin Sydämeeni Joulun teen...
On mukava ja hyvä olla. Toivottavasti sinullakin!
Blogiystäväni Leijonainen halusi ojentaa tällaisen suloisen, herkän enkelin blogiystävilleen.
Maalaus on hänen omasta siveltimestään ja se on aivan ihana!
Sydämeni iloitsee ja on kiitollinen.
Kiitos Leijonainen!
Kaikenlaista sekavaa pulpahtelee mieleen. Niinkuin mummon maitokiisseli mansikkahillolla. Slurps. Yksinkertaista ja hyvää.
Hiivatti kun inspiraatio on kateissa. Pakinaperjantai, Valokuvatorstai ja Tarinamaanantai tarjoaisivat herkullisia haasteita, mutta ajatus ei yllä punomaan minkäänlaista juonta. Hiivatti.
Punon itseni kohta kävelylle, tykkylunta ihmettelemään. Jospa happi punoisi inspiraation päähäni. Vai sydämeenkö sen pitäisi tulla? Tai siis sydämestäkö? Miten on?
Onko väliä sillä, miten ensimmäiset elinvuotensa on elänyt? Onko väliä sillä, että ei ole ollut toivottu lapsi? Kuinka paljon ei- toivottuja maailmassa lienee? Paljon. Onko väliä sillä, että on lapsena kiertänyt sylistä toiseen ja tullut aina pois annetuksi? Onko väliä, jos on nuoruutensa etsinyt syliä jota ei ole voinutkaan löytää? Onko väliä, jos on koko ikänsä kantanut syyttömänä syyllisyyttä?
On tietysti, pöhköpää. Ja hyvä niin. Nyt mennään eteenpäin!
Kirjoitinkin jo siitä, miten löysin kadoksissa olleen, Australiassa asuvan serkkuni internetin myötävaikutuksella. Tätä serkkua en ole koskaan tavannut, mutta hänen isosiskonsa oli minulle lapsuudessa kovinkin läheinen. Ikäeromme oli kolmisen vuotta ja hän asusteli pitkiä aikoja mummolla joten saimme viettää paljon aikaa yhdessä. Pidin hänestä kuin pikkusiskosta jota minulla ei ollut. Kun hän sitten perheineen muutti Tasmaniaan, jatkui yhteydenpitomme kirjeenvaidolla joitakin vuosia.
Rakas Tätini löysi kätköistään näitä serkultani saapuneita kirjeitä joita mummo oli omissa kätköissään säilyttänyt. Mutkikas matka kirjeillä, jotka ovat nyt käsissäni.
Ensimmäinen kirje kosketti kovin:
" Tasmania 19.11.1977
Hello, Mimosa
I'm very well thank You. How are You? Minä olen 4 luakalla. Minä olen 9. Täälä Australiasa on kiva mutta minä tahtoisin mialumin asua Suamessa kun siälla on kaiki mun serkut..."
Muutettuani itsekin maailmalle ja mummon kuoltua en enää saanut serkkuni yhteystietoja mistään.
Googletin pari vuotta sitten molempien australianserkkujeni nimet ja huomasin yhtäkkiä lukevani tämän vanhemman serkkuni TESTAMENTTIA! Siitä oli noussut jonkinlainen kiista ja asia oli oikeudessa ja minä luin siitä kotonani, tietokoneeltani mitään aavistamattomana!
Serkkuni oli tehnyt itsemurhan raskaan ja vaikean elämänsä päätteeksi. Hän oli runoilija, julkaissutkin runojaan ja kirjoituksiaan, mutta kirjoittaminen ei auttanut häntä pääsemään ahdistuksestaan eroon.
Toivottomana olen aika- ajoin näpytellyt bittiavaruuteen toisen serkkuni nimeä, kunnes sitten hänet viimein löysin. Nyt olemme jatkuvassa kontaktissa ja se tuntuu mahdottoman hyvältä.
Ajatella, miten paljon iloa ja hyötyä tästä internetissä lorvailusta voikaan saada irti!
Upea lumimyräkkä saapui. Mikäs tässä ollesssa, kodin lämmössä ja rauhassa kun ulkona tuiskuaa ja tuulee. Kunpa vain pienet visertäjät pääsisivät hyvin suojiin. Onneksi pakkasta ei ole kuin muutama aste, muuten olisi varsinainen pikkulintujen piinapäivä!
Pillerililleri ei oikein toiminut yöllä mutta ei anneta periksi. Josko uusi yö toisi taas unta.
Mutta nyt otsikon asiaan. Olen taas aika jähmeinen ja se varmaan näkyy kirjoituksessa mutta kirjoitan siitä huolimatta.
Muutama vuosi sitten olimme Miekkosen ja ystäviemme kanssa Linnanmäellä jossa tapaamme usein viettää syntymäpäivääni. Nyt on jäänyt kahtena vuotena menemättä, päässä on pyörinyt ihan ilman vempaimiakin.
No mutta. Valintatilanne. Miekkonen halusi kokeilla onneaan Onnenpyörässä. Hän kokeili ja onnetar olikin oikein myötämielinen sillä palkinnoksi Miekkonen saisi valita joko nallen tai työkalusalkun. Mutta ei minkä tahansa nallen eikä minkä tahansa työkalusalkun. Nalle oli valtavan suuri ja valtavan suloinen, aivan ihana. Ja työkalusalkku juuri sellainen josta Miekkonen oli aina haaveillut, mutta ei koskaan raaskinut itselleen ostaa. Minä en sanonut mitään. Miekkosen voitto, Miekkosen valinta. Taisin kuitenkin tuijottaa niin haltioituneena jättinallea, ettei se jäänyt Miekkoselta huomaamatta ja riemukseni kuulinkin hänen sanovan että otetaan nalle. Ja nalle otettiin. Sen nimi on Tombolino, voittokojun kaima.
Ylpeänä kanniskelin Tombolinoa ja jotkut lapset katsoivat suorastaan epäuskoisina jättinalleani. "Mistä toi muka ton on saanu..." kuuluikin yhdestä hämmentyneen lapsen suusta. Yleensä, jos joku oikein kovasti ihailee jotakin esinettä tai vaatetta tai muuta omaisuuttani, olen heti valmis miettimään kyseisen kohteen antamista tälle ihastelijalle. Tombolinon kanssa sellaista ei kuitenkaan tullut. Se oli Miekkosen Suuri Valinta.
Ei sellaista halua pois antaa. Ei.
Lämpöistä sunnuntaita!
Blogistaniassa on ollut liikkeellä tunnustus, jonka jotkut näkevät ruusuna mutta minä itsepintaisesti näen kuvassa isonenäisen venetsialaistyylisen naamion. Niinpä rakas blogiystäväni, mystinen ja kiehtova NANA, halusi ojentaa minulle aivan oikean ja aidon Venetsiasta hankitun naamion!
Kiitos! Naamio on upea ja koko kuva todella kaunis!
Naamiot ovat kiehtovia. Eräs työtoverini käyttää välillä naamioita psykoterapian välineenä ja minulla on ollut ilo päästä hänen assistentikseen näihin naamioryhmiin. On tavattoman mielenkiintoista seurata sivusta, kuinka ihmiset kokevat naamion takana olemisen. Miten helposti moni pääsee vaikeisiinkin tunteisiin käsiksi ja pystyy tuomaan tunteen kehoaan käyttäen esiin! Miten pienikin pään liike voi vavisuttaa kun liike tapahtuu naamion takana.
Miten hämmästyneitä ihmiset ovatkaan huomatessaan itsessään ennen aavistamattomia tunteita!
Entäpä sitten "oikean elämän" naamiot? Tarvitaanko niitä? Onko naamioista enemmän hyötyä vaiko haittaa?
Yöllä ohi ajavan auton ääni tuo mukanaan alakuloisia muistoja. Niinä lapsuuteni öinä jolloin odotin äitiä saapuvaksi, kuuntelin lähes hievahtamatta liikennettä. Hiljentääkö auto vauhtiaan...pysähtyykö kohdalle...kuuluuko oven pamaus...kopisevatko korot...etsiikö avain lukkoa...pysähtyvätkö askeleet meidän ovemme eteen...
Se oli surkeaa ja kamalaa sillä usein autot ajoivat ohi tai jättivät kyydistä jonkun muun kuin äitini. Mutta sitten kun hän tuli, ei haitannut, vaikka hän olisi ollut humalassakin. Olin iloinen ja onnellinen ja nukuin loppuyöni mainiosti.
Kaikenlaista sitä muistuukin mieleen.
Ihanaa kun tuli lunta!
Naurujoogassahan kehoa viritellään nauruun erilaisilla fyysisillä harjoitteilla. Naurujooga on fyysistä nauramista eikä vaadi mitenkään hilpeää mieltä etukäteen vaikkakin hetken päästä saattaa mielikin tulla nauravaiseksi, hypätä mukaan ja silloin nauru onkin kokonaisvaltaista.
Joskus tekee kuitenkin mieli enemmänkin itkeä. Miina kävi keskustelua asiasta Naura ja naputa- blogissaan ja olen Miinan kanssa samaa mieltä siitä, että nauru ja itku tekevät yhtä hyvää. Mutta mitä jos ei itketä ja haluaisi itkeä? Itse kyllä teen molempia ihan tarpeekseni, mutta on sellaisiakin aikoja ollut, että olen puristamalla puristanut itkun itsestäni.
Konstini on seuraavanlainen:
Musiikkia mistä tahansa laitteesta, kunhan se on mahdollisimman surumielistä, melankolista ja kaunista.
Pehmeä, lämmin huopa johon kääriytyä.
Lattialla pehmeä, lämmin alusta johon voi käpertyä kippuraan säälimään itseään.
Siihen vain itseään keinuttelemaan ja käymään läpi kaikkia mahdollisia vääryyksiä joiden kohteeksi on joutunut. Aikansa itseään säälittyään alkaa tuntua paremmalta ja on ehkä mahdollista nähdä vääryydetkin toisessa valossa...mutta se on sitten jo toinen juttu. Tämä postaus käsittelee nyt vain itkemisen kultaista lahjaa.
Minkälaisia neuvoja teillä on ihmiselle joka haluaisi, mutta ei oikein pysty itkemään?
Sain sähköpostina tämän:
Joulunalus NauruJAMIT!!!!!!!
* Helsingissä su 7.12, klo 11.30-14.30
* Tampereella ke 10.12, klo 17.30-20.30
VAROITUS!!! Älä missaa näitä Jameja.
Anna, Suo, Tuo itsesi naurun :D pyörteisiin. Kiirettä alkaa kohta pukkaamaan enemmän
kuin laki sallii ja Nauraminen :D jos mikä saa unohtamaan hetkeksi kaiken hässäkän ja
lataa akkujasi että jaksat kaikki joulun pyöritykset kunnialla läpi.
Mukaan et tarvitse kuin itsesi ja ylle mukava / joustava asu, jolla hyvä liikkua ja nauraa :D.
Näissä jameissa voi kevyesti pukata hiukan hikeä pientaan. NauruJAMIT sopivat aikuisille
ja kaiken kuntoisille.
NauruJAMIEN ohjelma:D
- lyhyt alustus aiheeseen
- naurun taajuudeelle virittäviä harjoituksia
- naurujoogaa "uusilla mausteilla höystettynä"
Lopussa yhteiset glökit piparien kera.
Osallistumismaksu: 25eur,
työttömät, eläk., opis. 15eur
* Ilmoittaudu viim.
Helsinkiin 4.12
Tampereelle 8.12
Saat osoitetiedot ilmoittautuessasi.
TUO ITSESI JA YSTÄVÄSIKIN MUKANA!
Lisätietoja ja ilmoittautumiset:
essi.tolonen@naurujooga.fi
Tel. +358-(0)50-3700 338
"NAURUJOOGAA - takuu yhteiselle Ilolle"
Tämä päivä on mennyt kaikenlaista puuhatessa, niin etten ole edes blogeja ehtinyt käydä lukemassa! Nytkin vain piipahdan tämän pienen kirjoituksen laittamaan, ja suljen koneen heti kohta tämän jälkeen. Mutta huomenna istahdan lukemaan ihanoita turinoitanne!
Hyvää Yötä!
Vihaisuuteni tosin ei juuri ulospäin näkynyt mutta sisällä kuohui. Poljin kauppaan vimmatulla temmolla, tuijotin murhaavasti jokaista raukkaparkaa joka vähänkin jarrutti menoani. Hyvä etten sanonut kuitenkaan mitään. Kirota pärräsin pääni sisällä, en mitään erityistä kohdetta vaan ihan yleisesti. Astuessani tuttuun markettiin pihisin kiukkuani kunnes huomasin telineen johon oli asetettu joululaululevyjä. Tutkailin levyjä ja huonotuulisuuteni haihtui taivaan tuuliin. Kohta saa kuunnella joululauluja! Eihän sellaisen oivalluksen jälkeen voi olla äkäinen. Eiköskään? Tulin niin hyvälle tuulelle että ostin kotiin keksejä naposteltaviksi. Miekkoselle huokaisin kotiin päästyäni että hyh, kun olinkin tänään pahalla tuulella. Nauratti, sillä tiesinhän minä ettei hänellä ollut moisesta aavistustakaan!
Kyllä tämä tästä. Pieni vihantulvahdus oli ihan paikallaan, mutta en minä siinä koskaan kauaa viihdy.
Hyvää sunnuntaita!!
Inkivääri kirjoitti, että kun ei tapahdu mitään, ei voi oikein kirjoittaa mitään ja koska minunkaan arjessani ei juuri tapahtumia nyt löydy, on ammennettava menneisyydestä tai mielikuvituksesta nämä tarinat. Kirjoittaa kun tekee kuitenkin inehmon mieli.
Sellaista tässä tänään vunteerasin että kun sitä nykyään on piipahdettava joka ikinen päivä kaupassa. Miksi ihmeessä en tee ostoksia edes muutaman päivän tarpeisiin? Käyn kaupassa pyörällä tai sitten jos käydään yhdessä Miekkosen kanssa, useimmiten ollaan autolla liikkeelä ja kurvataan samalla reissulla kaupan kautta kotiin. Niin että hyvin pystyisi kuljettamaan vaikka kuinka suuret ostokset!
Silloin kun asuimme Lapissa (lempiaiheeni, aina!) ja ensimmäisessä kodissamme siellä, kauppa-auto kuljetti lähes kaiken tarpeellisen ihan kotimme lähelle. Kauppa- auto tuli joka toinen viikko yhtenä päivänä ja joka toinen kahtena päivänä. Sen lisäksi köröteltiin kerran kuussa linja- autolla Rovaniemelle ja tehtiin siellä sellaisia ruokaostoksia joita autosta ei saanut. Ja hyvin riitti kaikki! Leivoin itse leivät ja sämpylät, keittelin tuntitolkulla puuroja ja papuja eikä koskaan oltu ilman ruokaa.
Meillä ei muuten ollut puhelinta eikä autoa joten oltiin todellakin kauppa- auton tarjonnan varassa. Toki naapurimme, ne ainokaiset ja ihanat, olisivat tarpeen tullen kyyditsineet meitä jos sellainen tarve olisi tullut.
Toisessa Lapin kodissamme, Kittilästä noin 50 kilometriä pohjoiseen, oltiin yhä ilman autoa mutta puhelin sentään hankittiin. Naapurikylässä oli kauppa jonne pystyi soittamalla tekemään tilauksen ja itse kauppias sitten kaarteli pienellä autollaan toimittamassa tilauksia. Palvelu pelasi sillä ruoat kannettiin keittiöön asti! Useimmiten kaikki oli tuoretta ja kelpo tavaraa.
Mutta toisaalta, niinkuin jo alussa mainitsin, arjessa on niin vähäisesti tapahtumaa, että tutussa kaupassa piipahtaminen tuntuu suorastaan päivän kohokohdalta. Kannan aina korissa vähäiset ostokseni ja sen kanssa onkin vikkelä liikkua varsinkin pyhäpäivien alla tungoksessa. Jonottelenkin ihan mielelläni ja jos vain mahdollista päästän eteeni yhden tai kaksi ostosta tekevän ja siitä riittää iloa molemmille vähäksi aikaa. Kassalla kysyvät ystävällisen sinnikkäästi etukortteja ja aina yhtä ystävällisen sinnikkäästi vastaan että ei ole. Rahan ojentaessani sanon aina ole hyvä. Näin kertoi minulle Miekkonen, itse en siihen olisi kiinnittänyt huomiota. Eivätkös kaikki niin sano?
Lämmin kiitos Emmaleena ja onnea uutukaisellesi!
Tämä tunnustus tulisi jakaa viidelle minua inspiroivalle blogille ja nythän olen sitten pulman edessä sillä niitä on paljon enemmän kuin viisi!
Ojennankin siis tunnustuksen kaikille kommentoijilleni, siilä omien tarinoidenne lisäksi kommenttinne antavat inspiraatiota ja kipinää jatkaa!
OLKAA HYVÄT! (Jälkikirjoitus: Perhosta voi vain ihailla, ei tarvitse jakaa (eikä muuten syödäkään, Isopeikko!)) !
Olen imenyt posket lommollaan röökiä, kemmiä, spaddua, röböä, savuketta, tupakkaa, tupakkia sekä sätkää. Koska yritin tehdä niinkuin kaverinikin, aloitin tupakoinnin 13- vuotiaana. Ensimmäisestä savukkeesta asti vedin savumyrkyt keuhkoihin asti. Se ensimmäinen saikin aikaan oksennusta, pyörrytystä ja yleistä pahoinvointia. Enkä onneton tajunnut, että kaveri jolta savukkeen sain ei itse suinkaan vedellyt henkosia vaan pyöräytteli fiksusti savua poskissaan ja puhkui kaikki siististi ulos kehostaan. Pahoinvoinnistani huolimatta jäin koukkuun välittömästi.
13- vuotiaana minulla ei luonnollisestikaan ollut rahaa hankkia savukkeita, joten maasta löytyneet tumpit kelpasivat oikein mainiosti. Käpristyneimmätkin pätkät tuli suoristettua kelpojämiksi eikä niin tallottua jämää ollutkaan ettei siitä yhdet henkoset olisi karttuneet.
Kaveripiirissäni oli monta tupakoitsijaa ja suurin osa heistä hankki askinsa viikkorahoilla, jollaista itse en saanut. Kaverit pitivät kiitettävästi yllä köyhän ystävänsä nikotiinin saannin kun en ollut saanut näpistettyä enon tai papan tupakoita.
Kerran kotiin tultua mummo sanoi, että hyvänen aika, sinähän haiset tupakalta! Sanoin, että naapurin Jukka- Pekka poltti rapussa, olisiko tuo siitä tarttunut... Voi mummoparkaa, mahtoi olla surkeaa huomata kuinka tyhmänä häntä pidin!
Meillä tupakkakakaroilla oli tapana pureskella havunneulasia ja hieroa niitä käsissämme tupakan polton jälkeen, silloin ei muka henki eikä kädet haisseet. Mene ja tiedä. Jokatapauksessa, eihän siihen kauaa mennyt kun patjani alta löytyi tupakoita ja koska mummon ja papan uhkailut eivät tehonneet, passitettiin minut lastensuojeluviranomaiseni luokse toruja kuulemaan.
Jatkoin säännöllistä tupakointia vuosikausia mutta nyt voin sanoa olleeni lähes polttamatta vuosikausia. Joskus kun olen maistellut punaviiniä tai muuta alkoholia sen verran että aivot ovat kääntyneet humalan puolelle, tupakanhimo iskee ja saatan tuprutella savukkeen tai pari illan aikana, mutta siihen se jää. Mainittakoon muuten, että viimeksi tällainen humalassa piipahtaminen tapahtui noin kaksi vuotta sitten...
En koskaan lopettanut tupakointia. En ole koskaan päättänyt että nyt en enää polta. En vain halua polttaa. Ei tee mieli. Varsinkaan tässä olotilassa kun koko keho on muutenkin hauras kuin hämähäkinseitti, tai ainakin tuntuu siltä, eikä aina ole voimia puhumiseenkaan.
Nyt polttelen vain kynttilöitä. Enkä edes molemmista päistä. Enää.
Elegialla on ihana -Rakkaudesta murjuihin- haaste johon osallistun tällä
Lahdessa sijaitsevan vanhan kulkutautisairaalan kuvalla.
Voi tätä tyytyväisyyden määrää. Eilen illalla katsottiin puolisentoista tuntia Vihreää mailia, joka on tullut katsottua lukuisia kertoja aiemminkin, mutta on niin täynnä lämpöä, tunnelmaa, loistavia roolisuorituksia ja taitavaa ohjausta että taas oli vain katsoa napotettava vaikka kello oli jo iät ja ajat.
Loppuelokuva laitettiin tallennukseen ja aamupalan jälkeen katsottiin taas hetki ja päivällä sitten loput. Pitkän, hyvänolon elokuvan ihanaa tunnelmaa voikin pitää yllä päivästä toiseen!
Ja itkusta turvonnut, punainen nenähän kuuluu asiaan näin joulua odotellessa...
Mutta ei siinä vielä kaikki sillä tänään tulee ihana, ihana Frida! Sen olen nähnyt vain kerran mutta se lumosi heti. Ne värit, se intohimo, rohkeus ja elokuvan mieletön musiikki! Ah!
Tästä loistavasta taiteilijasta sekä hänen lumoavista töistään en ennen elokuvaa tiennyt juuri mitään!
Minulla on muutenkin ollut tänään oikein hyvä päivä. Toivottavasti sinullakin!
Blogiystäväni Marina kommentoi Isänimun- kirjoitukseen mm. kysymyksellä: " Onko sinulla ollut tai onko nykyään sellainen tunne että isäsi rakastaisi sinua?"
Piipahdin kommentin luettuani postissa pyöräillen ja koko matkan (tarkkailin vähän myös liikennettäkin) pohdin kysymystä. Selvää on, että lapsena en kokenut hänen rakkauttaan, vaikka hän sitä toistamastaan toistikin jokaisella tapaamiskerrallamme. Ei, pelko oli voimakkain kokemukseni ja ihailu hänen tekemää taidettaan kohtaan mutta rakkautta, sellaista kuin tunsin äitiäni kohtaan, en kokenut. Hassua sinänsä sillä taisin kuitenkin tavata useimmin isää kuin äitiä, joka myöskin hoki rakastansinua- lausetta sanoissaan ja kirjeissään mutta se oli jostakin syystä helpompi uskoa ja vastaanottaa kuin isän puolelta tuleva sanallinen viesti.
Nyt kun asiaa taas käsittelee aikuisen silmin, perspektiivi on jollain tavalla muuttunut. Jos joku sanoo ja kokee rakastavansa jotakin, voinko muuta väittää?
Jos joku lyö nyrkillä toista naamaan ja selittää sitten jälkeenpäin rakastavansa niin paljon ettei muuta voinut, se on hänen kokemuksensa rakastamisesta. Toinen raataa ja tekee kaikkensa että suhteessa säilyisi sopu eikä toinen vaan hermostuisi, silkasta rakkaudesta. Jossain isä telkee tyttärensä vuosiksi kellariin, jossain muualla toinen kannustaa ja tukee tytärtään itsenäiseen, turvalliseen elämään ja molemmat sanovat rakastavansa tytärtään enemmän kuin mitään muuta.
Niin monta tapaa on rakastaa kuin on ihmistä.
Mutta se mistä voin olla varma, on oma rakkauden tunteeni, jota voin vertailla vain subjektiivisesti, omiin kokemuksiini ja elämänkaareeni, tai voisiko sanoa rakkaudenkaareeni.
En siis tiedä, rakastaako isä minua vai ei, mutta tiedän kokevani kiintymystä, luottamusta ja arvostusta häntä kohtaan sulkematta silmiäni hänen heikkouksiltaan.
Tiedän rakastavani häntä ja se tunne on minulle paljon tärkeämpää kuin tieto siitä, rakastaako hän minua.
Kiitos Marina. Ilman kysymystäsi en olisi tätä asiaa pohtinut.
Isänpäivä lähestyy. Toisin kuin se toinen vanhempainpäivä, tästä ei nouse pienintäkään ahdistusta. Päinvastoin. Isä ei oikein osannut olla isä silloin kun olin lapsi mutta nyt asia on korjaantunut moninkertaisesti. Olemme hyvin läheisiä.
Lapsena pelkäsin isoa, kovaäänistä miestä jolla oli kilometrin pituinen karisma ja joka vaati hiljaisuutta keskittyäkseen rooleihinsa. Työ oli hänelle aina kaikkein tärkein. Sitten tuli muu elämä, ja me lapset, me taisimme olla aika häntäpäässä. Ihailin häntä esiintyvänä taiteilijana, mutta en isänä.
Isä kyllä ärjyi ja puhisi mutta ei koskaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa eikä sanonut mitään loukkaavaa tai mitenkään inhottavaa.
Lapsena vietin monta viikonloppua isällä. Pidin hänen silloisesta vaimostaan sekä uudesta pikkuveljestäni. Isoveljestä puhumattakaan. Isä ei toki aina ollut pahantuulinen vaan osallistui välillä pelaamaan kanssamme esimerkiksi Afrikantähteä tai Peukkuaasia. Ne hetket tuntuivat juhlavilta. Hänellä oli (ja on yhä) myös kyky saada meidät lapset kieriskelemään naurusta hullutuksillaan ja pelleilyillään. En kuitenkaan koskaan osannut olla aivan oma itseni hänen kanssaan. Muistan kuinka silloin kun olin joutunut tyttökotiin, halusi isä viedä minut ravintolaan syömään tutustuakseen minuun paremmin sekä tutustuttamaan uuteen naisystäväänsä. Kävelimme Töölöössä ja yhtäkkiä isä kietoi kätensä hartioilleni. Jännitin hänen kosketustaan ja hän huomasi sen. Hyvin murheellisella äänellä hän sitten sanoi että minun ei tarvitsisi niin pelätä häntä.
Pelko on muuttunut kiintymykseksi vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Näinä vuosina olen käsitellyt etäistä, narsistista, lapsellista, oikukasta, itsekästä isä-kuvaa ja katselen tämän kuvan sijaan nyt värikästä ja raskastakin elämää viettänyttä ihmistä, jonka kulmat ovat hioutuneet ja silmät viisastuneet.
Ihailen häntä yhä esiintyvänä taiteilijana, mutta myös isänä ja ennenkaikkea ihmisenä, joka on uskaltautunut harppaamaan itsensä ulkopuolelle, tarkastelemaan näkemäänsä, myöntämään virheensä ja pyytämään niitä anteeksi. Itseltään sekä muilta.
Palaan taas aikaan jolloin asuin äitini kanssa Tampereella. Eräänä kesäpäivän aamuna äiti ilmoitti että lähtisimme picnicille. Mukaan tulisivat eräs tuttavapariskunta sekä paras ystäväni äitinsä kanssa. Ilahduin kovasti tällaisesta suunnitelmasta. Saisin viettää päivän sekä äitini että ystäväni kanssa! Pidin mukaan tulevista ystäväni äidistä sekä Liisasta ja Lassesta jotka edustivat 70- luvun hippiaatetta sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kauempaa en olisi pariskunnasta erottanut kumpi oli kumpi, ellei Lassella olisi ollut asiaan kuuluvaa pitkää partaa. Heidän hiuksensa olivat yhtä pitkät ja saman väriset ja molempien vartalot pitkät ja langanlaihat. He olivat tavattoman mukavia ja lempeitä ihmisiä. Ystäväni äiti taas oli herkkä taiteilijasielu, joka käytti mustaa silmämeikkiä ja hienostuneita vaatteita. Hän käyttäytyi hyvin aristokraattisesti ja sivistyneesti, vaikka oli lähes aina hiukan huppelissa. Tai ehkä juuri siksi. Mukaan tuleva ystäväni oli idolini. Hän oli minua pari vuotta vanhempi ja hänen sanansa oli minun lakini. Tutustuin häneen heti Tampereelle muuttaessani, olihan hän äitini läheisen ystävän tytär.
Retkiväki saapui pieneen asuntoomme keskipäivän aikaan. Aikuiset toivat mukanaan patonkeja ja punaviinipulloja. Ensimmäiset pullolliset tuli juotua siinä ihan koreja pakatessa ja tulevaa retkeä suunnitellessa. Klassinen musiikki ja leppoisa rupattelu täyttivät huoneiston. Korien täytyttyä seurueemme lähti matkaan. Ylitimme Hämeenpuiston ja kävelimme pientä katua jonka varrella oli kerrostaloja. Yhden talon pihalta pongahti eteemme jalkapallo. Lasse innostui ja potkaisi pallon takaisin siihen suuntaan josta se oli tullutkin. Pihalla oli lapsia sekä mies koiran kanssa. Koira lähti pinkaisemaan pallon perään ja mies karjaisi koiran takaisin luokseen. Koira ei totellut vaan jatkoi pinkaisuaan kunnes sai pallon kiinni. Iloisena se kantoi palloa miehen luokse. Mies kuitenkin otti ja löi koiraa selkään talutushihnalla. Seurueemme oli jäänyt katselemaan tapahtumaa ja jokainen järkyttyi koiran ulvahtaessa kivusta. Mies räyhäsi koiralle, kiroili ja kiskoi sitä kaulapannasta samalla kun toinen käsi oli valmiina antamaan uuden sivalluksen. Siinä hetkessä lempeästä Lassesta kuoriutui vihainen ja pelottoman uhmakas mies joka lähti pitkin harppauksin kohti koiraa pieksevää miestä. Maa tömisi Lassen jalkojen alla picnic- seurueen ja pihan lasten seuratessa yllättävää tapahtumaa.
Dialogi ei kantautunut korviimme, mutta yhtäkkiä mies otti Lassea hiuksista kunnon otteella ja alkoi tempoa Lassen päätä hiustuppo kädessään edestakaisin. Liisa pinkaisi juoksuun pelastamaan Lasseaan hurjasta käsittelystä ja yritti irrottaa rajua otetta. Ote irtosikin mutta sitten mies tuuppasi Liisan kumoon. Lasse kumartui Liisan puoleen ja mies potkaisi tätä takamuksiin. Olin kauhusta jäykkänä, samoin ystäväni. Äitimme kuitenkin reagoivat menemällä sekamelskaan mukaan. Koira katseli alistuneena häntä koipien välissä ihmisten karjuessa toistensa suuhun. Kun karjumiset oli karjuttu poistui mies koiransa kanssa rappukäytävään ja aikuiset palasivat tuohtuneina ja hengästyneinä luoksemme. Korit käteen ja jatkettiin matkaa. Seurueemme oli vieläkin äärimmäisen kiihtymyksen tilassa kun mustamaija kaarsi rinnallemme ja auton avoimesta ikkunasta kurkkaava poliisi kehotti meitä pysähtymään. Koiramies oli soittanut poliisit peräämme siitä syystä että hänen kimppuunsa oli käyty.
Niin siinä sitten kävi, että jäimme ystäväni kanssa kadulle vilkuttamaan loittoneville kasvoille mustamaijan takaikkunassa. Äitiemme surulliset ilmeet ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Kannoimme ystäväni kanssa vaivoin eväskorit takaisin meille, laitoimme Mozartin pyörimään levylautaselle ja napostelimme oliiveja ja suolakurkunpalasia patongin kera. Silloin minusta tuntui ensimmäisen kerran siltä, että en suinkaan olisi kahdeksan ikäinen vaan ihan kohta jo aikuinen.
Punaviiniä emme juoneet. Vielä. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.
Savisutilla oli hauska meemi. Hän valitsi minulle kirjaimen ja tehtäväni oli kirjoittaa kymmenen N- kirjaimella alkavaa sanaa ja kertoa, mitä sana minulle merkitsee.
1. Nukkua – Ainoa haaveeni on saada takaisin kyky nukkua! Teen paljon haaveeni toteutumisen eteen ja uskon että joskus vielä…Viimeistään ikiunessa, sitten joskus, vuosikymmenten päästä :o)
2. Nukke – Minulla oli kolme nukkea; Orvokki, joka näytti aivan ihailemaltani Orvokki- tädiltä kullankeltaisine hiuksineen, Helena, jonka hiukset olivat kiiltävät ja aina siistit ja huulet ja posket punaiset, sekä Leena, jonka ihonväri ja hiukset olivat täysin afrikkalaisperäiset mutta silmät kirkkaan siniset! Rakastin jokaista nukkeani paljon. Mummo kutoi ja ompeli niille upeita ja kauniita vaatteita.
3. Nenä- Sitä palelee helposti ja muuttuu punaiseksi vielä helpommin.
4. Numerot – Jäädyttävät vähäisen aivotoimintani. Ainakin jos niitä on enemmän kuin kaksi ja niille pitäisi tehdä jotain tai niistä pitäisi päätellä jotakin.
5. Näkkileipä – Suurta herkkua. Päälle vain voita. Tai margariinia. Ja ehkä juustoa.
6. Nuttu – Mummoni oli siis tuhattaiturikäsityöläinen ja minulla on vielä yksi vihreä kudottu mekko jäljellä jonka hän kutoi 41 vuotta sitten pienelle tyttärentyttärelleen <3
7. Naula – Onnistuin kerran, jollain mökillä, astumaan lankulle jossa törrötti KAKSI naulaa ja tietenkin molemmat rusahtivat jalkapohjani läpi…
8. Nypykät – Venäjänmaaaa toi lapsilleee pieniä mummoojaa- En vain voi olla nauraa rätkättämättä joka ikinen kerta kun tämän kappaleen kuulen. Tosin niitä kertoja on aika harvassa, mutta silti! – niiden siisällää on uusia mummoojaa…
9. Nappi – Isän äidillä oli valtava (?) määrä erilaisia nappeja. Sain lapsena niistä lukuisia leikkejä aikaiseksi.
10. Nietos – Huokaus. Muutamme takaisin Lappiin. Joskus. Nietosten pariin.
Laita kommentti niin minä annan sinulle kirjaimen josta sitten luot omat 10 sanaasi selityksineen.
Aivan ensimmäiseksi on pyydettävä anteeksi kaikilta niiltä lukijoilta, jotka tietävät pilkun paikan lauseissa. Tein Hannelen luona pilkkutestin säälittävin tuloksin! Osaan vain kuvitella kuinka paljon muita kirjoitusvirheitä teenkään... Suokaa anteeksi ja koittakaa kestää.
Ihanaa kun isä alkaa jo pehmetä ja paljastella sukumme salaisuuksia. Pyysin häntä kertomaan omista vanhemmistaan, joista tiedän varsin vähän, vaikka tapasin toki lapsena ollessani montakin kertaa (meniköhän pilkut oikein?). Ja isähän kertoi.
Äitini vanhempien, mummon ja papan, tarina on aika hyvin tiedossa, johtunee siitä että olen heidän kasvattinsa ja elänyt jossakin määrin samaa tarinaa.
Mutta vasta mummon kuoltua selvisi heidän suurin ja mielestäni romanttisin salaisuutensa. Mummo oli säästänyt seurusteluajan kirjeet joita olivat kirjoitelleet papan kanssa ja sieltähän paljastui että lempi oli leiskunut kiihkeästi ennen papin aamenta vaikka mummo toisin väitti loppuun saakka! Tämä pieni yksityiskohta saa hymyn sydämeeni sillä mummo on tiennyt kirjeet säästäessään minun pääsevän niihin käsiksi ja juuri tämä kyseinen asia jostain syystä esiintyi aika- ajoin keskusteluissamme ja mummon tarinoidessa nuoruudestaan ja seurusteluajastaan papan kanssa.
En enää osaa sanoa mistä olen napannut sellaisen sukusalaisuuden että isäni puolelta meissä olisi ripaus romaniverta. Se kuulemma ei ole totta, vaikka niin olen ylpeänä vuosikausia ihmisille puhellut. Aivan selvästihän meistä isän kanssa löytyy ulkoisiakin piirteitä tähän komeaan ja tummaan ihmisheimoon! Kattia kanssa ja ripaus vilkasta mielikuvitusta. Kuinka helposti olemattomasta tuleekaan olevaa. Vai olisiko peräti syytä todeta että valheesta totta. Mutta onko valhe valhe jos sitä pitää totena?
Tapasin eilen uuden lääkärin. Hän oli varsin persoonallinen ja hauska ihminen joka tuntui osaavan asiansa. Uusia lääkkeitä kokeiluun ja sairauslomaa vuoden loppuun. Lopussa hän totesi haluavansa tavata minut uudestaan kun olen niin omituinen tapaus. Siinähän pääsi makeat naurut vakavan istunnon päätteeksi.
Hassua muuten, että olen työkseni koittanut löytää ihmisille heidän kanssaan uusia näkymiä ja tapoja katsella elämäänsä ja jopa nauttia siitä muuttuneiden olosuhteiden vuoksi tai niistä huolimatta. Itseni kohdalla se on huomattavasti haasteellisempaa, muttei suinkaan toivotonta!
Kun ikkunaan lankeava sade muuttaa tuttua maisemaa, turha sitä kai on surra. Ainakaaan kovin pitkään. Mitäpä jos katselisi uusia muotoja, valoja ja värejä uteliaana. Vastaanottavaisena.
Kokeillaan.
Mummo oli kova nauhottamaan vähän kaikkea. Hän äänitti puhetta, laulua, naurua ja papan kuorsaamistakin. Sen kuultuaan ei tarvinnut enää kiistellä asiasta.Minulla on pari mummon nauhaan tallella. Mutta kummassakaan ei ole papan kuorsaamista.
Yhdessä nauhassa nauramme mummon kanssa niin ettei meinaa henki kulkea. Tosessa olemme veljeni kanssa äänittäneet äidille ääninauhaa hänen asuessa Keski- Euroopassa. Nauhalla on pari sketsiä, veljen kitaransoittoa ja minun nokkahuilun huilutusta. Nauhat ovat aarteita joita en halua kadottaa.
Sitten takaisin tähän hetkeen. Sain Nanalta upean tunnustuksen.
Paitsi että tunnustus on upea ja mieltä lämmittävä niin sellainen on myös tämä uusi blogiystäväni. Käykääpä itse tutustumassa Kastanjetin kuviin ja tunnelmiin!
Minä ojennan tämän mystisen venetsialaistyylisen naamarin kauniine tervehdyksineen ihastuttavalle Isopeikolle, joka on myös uusi blogituttavuus ja ilahduttaa ja sykähdyttää sanavaroillaan aina siellä käydessä!
No niin. Ensi viikolla tapaan uuden lääkärin ja pohdimme lähitulevaisuuttani. Vähän jännittää, mutta sehän ei ole mikään uutinen. Voin suhteellisen heikosti, tuntuu että hyviä päiviä on aina vain vähemmän. Mutta onneksi olen saanut viettää päiväni rauhan ja levon ilmapiirissä. Ja tietenkin teidän kanssanne!
Toivotan kaikille mitä mukavinta ja leppoisinta lauantaita!
Eilen minä sain Vapulikselta paketin. Se oli palkinto jonka voitin kun arvasin kuva- arvoituksen oikein. Palkinto oli kerrassaan aivan ihana:
Monta päivää sitten sain Ruotsiin kotiutuneelta Ritulta upean kuvapatsaan:
Hän ojensi sen blogeille jotka aina jollain kumman tavalla saavat aivonystyröihini liikettä.
Olen otettu palkinnon kauneudesta sekä siitä että joku todellakin voi saada höpinöistäni aivonystyröihin MITÄÄN liikettä! Kiitos Ritu! Tämä on todella kaunis!
Maininnan eteenpäin jakamisen sääntöjä ovat:
1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.
Haluan toki laittaa hyvää kiertämään ja tällä kertaa valitsen seuraavat bloggaajat...
SINÄ, JONKA LUONA OLEN KÄYNYT KOMMENTOIMASSA TÄNÄÄN, OLE HYVÄ!
Pidin kyllä lapsena ja nuorena päiväkirjaa mutta kun rakas mummoni kerran päätti ottaa ja lukea raapustuksiani, loppui sisäinen kirjoittamisen tarpeeni siihen. Muutaman kerran kyllä yrittelin mutta aina kun luin kirjoituksiani huomasin kirjoittaneeni ikäänkuin jollekin ja asioita joita tämä joku luultavasti haluaisi lukea. Eli ei siis mitään sisäisiä vuodatuksia omista tunnoista. Lopetin päiväkirjan kirjoittamisen enkä kirjoitellut tuntojani vuosikausiin. Kunnes sitten elämääni astui blogi! Ja sen sijaan että pelkäisi jonkun lukevan kirjoituksia, suorastaan toivoo sitä ja odottaa kovasti kommentteja. Silti kirjottaa ihan juuri niitä asioita joita päässä ja syömmessä pyörii, eikä suinkaan niinkuin ajattelisi muiden haluavan että kirjoitan.
Harmittaa hiukan ettei yhtään päiväkirjaa lapsuus- ja nuoruusajoilta ole tallessa. Elelin niin vaeltavaa elämää ja tavarani olivat milloin missäkin asunnossa että taisivat siksi kadota. Mitähän niissä lukisi..."Tänään Toni vilkaisi minua koulun käytävällä...tietääköhän se että minä laitoin sen lapun sen taskuun..."
Minä tosiaan laitoin Tonin, vai oliko se Juha, taskuun lapun jossa luki jotakin sen suuntaista että mä tykkään susta tai että sä olet söpö tai jotain yhtä omaperäistä ja nimeänihän en siihen tietenkään laittanut. Ja kun Toni, tai Juha, tuli käytävällä vastaan katsoin luonnollisesti kaikkialle muualle kuin hänen silmiinsä, etten vaan paljastusi lapun kirjoittajaksi. Ja niinhän siinä kävi että en koskaan paljastunut mutta sen sijaan sain murtuneen sydämen kun Toni, tai Juha, alkoikin kulkea käsikädessä toisen tytön kanssa.
Aiai. Ensimmäinen sydänsuru. Tuntui etten koskaan, ikinä siitä toivu vaan jään surevaksi rakkausvajaaksi ihmiseksi loppuiäkseni. Jos joku olisi tullut sanomaan että ohi menee parissa päivässä, olisin loukkaantunut syvästi. Vaikka ohihan se meni. Parissa päivässä.
Taivas on pilvinen mutta ulkona käy lämmin tuuli. Ihmeellinen lokakuu!
Pieni veistetty puupöllö roikkui punaisen pöytälamppuni varressa vuosia mutta lamppuparka korkeasta kolmenkymmenenvuoden iästään johtuen hajosi viimein lopullisesti ja joutui kierrätykseen joten pöllö jäi pöydälle pöllämystyneenä nuokkumaan. Koitan hankkia uuden lampun sillä silmällä että siinä olisi pöllön hyvä taas roikuskella.
Edesmenneellä enollani oli huoneessaan seinällä oksa jossa istuskeli helmipöllöperhe. Ne olivat ihan oikeita kuolleita pöllöjä. Sain katsella niitä, mutta en koskea. Koska asuin mummon, papan ja enojeni kanssa, minulla oli mahdollisuus katsella lintuja lähes aina kun halusin.
Pöllöperhettä olisinkin voinut tuijotella loputtomiin, niin kauniita ne olivat. En koskaan ajatellut että ne olivat täytettyjä ja kuolleita vaan ajattelin ne eläviksi linnuiksi jotka osasivat kertoa tarinoita ihmisten kielellä.
Pöllöoksan lisäksi enon huoneen lumosi värilliset lamput joita hän oli ripustanut verhotankoihin roikkumaan sekä hänen piirtämänsä upeat tussipiirrokset joita seinillä oli. Jokaisessa piirroksessa aiheena oli luonto; kelot, kalliot, tunturit tai järvet. Huone oli varsinainen Ihmemaa pienelle tytölle. Kaiken kruunasi seiniin ja huonekaluihin pinttynyt piipputupakan makea haju.
Pöllöperheessä oli jotakin kodikasta ja rauhoittavaa. Kun tuijotin niitä tarpeeksi kauan, lennähdin itsekin siihen oksalle osaksi perhettä niin kuin ei mitään. Huoneen ikkunasta ei enää näkynytkään vastapäisen kerrostalon seinä vaan upean vihreää metsää, mäntyjä ja kuusia ja tunturipurojen solinaa.
Olen joskus ihmetellyt että mistä olen metsäkaipuuni saanut kun olen kasvanut keskellä Helsinkiä kerrostalojen ympäröimänä mutta nythän sen tajuan ja ymmärrän. Ja muistan. Rakkaan enoni pöllöperhe minua metsässä lennätteli ihan pienestä asti!
Olen nyt itkeskellyt toista päivää, sellaista väsyneen ihmisen vuolasta mutta tärkeää itkua. Tärkeää siksi että itkemättömiä suruja on niin paljon. En älyä itkeä niitä ennen kuin olen valvonut muutaman yön peräkanaa jolloin olen vallan onneton. Unettomuudellani on siis merkityksellinen tehtävä: Vuolattaa suremattomia suruja!
No. Silmät turvoksissa ja nenänpää punaisena läksin polkemaan aamupäivällä kuitenkin kauppaan. Pienessä alamäessä minua vastaan tuli polkupyöräänsä talutellen pienikokoinen, tummakatseinen mies. Hän katsoi minua lempeästi hienoinen hymy huulillaan. Vaistomaisesti hymyilin takaisin ja mietin että jotakin tuttua tuossa ihmisessä oli...koska huristelin alamäkeä oli kohtaaminen nopeasti ohi. Vasta tovin kuluttua väsyneet aivot toivat muistiini miehen! Hänhän oli Entäpä jos- mies!
Aivan varmasti hän hymyili minulle! Voisiko olla, että hän muistaisi? Niin tai näin, kaksi ihmistä siinä vaihtoivat hymyn toisilleen ja ainakin minä sain hänen hymystään pienen lämpöisen aallon sydämenalaani.
Ei toisen auttamiseen paljoa tarvita, eihän?
Leijonainen se asetti tuollaisen kysymyksen pohdittavaksi.
Olen pohtinut asiaa silloin tällöin, mutta en löydä selkeää vastausta.
Bloggaan ehkä siksi, että olen kiinnostunut ihmisistä, tarvitsen ihmisiä. Hui, miltä asia näyttää kirjoitettuna! No siinä toinen syy. Kirjoitettuna ajatukset tulevat todemmiksi ja varsinkin kun ne julkaisee muiden luettaviksi ja antautuu vuorovaikutukseen lähes tuntemattomien ihmisten kanssa. Kirjoitan "lähes tuntemattomien" siitä syystä, että vaikka en koskaan näkisi tai kuulisi blogiystäviäni, olen kiintynyt jokaiseen juuri niistä syistä joita tunnen heitä kohtaan. Yksi herättää yhdenlaisia tunteita, toinen toisenlaisia. Kolmas saa nauramaan, neljäs itkemään, viides kaikkea tätä vuorotellen tai yhtäaikaa.
Blogiystävieni Kirjoitukset (ja kuvat) nimenomaan koskettavat tunteitani joten jollain tasolla tunnen heidät, jos en kokonaan, ainakin juuri sen kohdan joka on minulle merkityksellinen.
Blogatessa voin kurkkia sellaisia elämänmenoja joita itselläni ei ole. Saan seurata lasten ja lastenlasten kasvamisia ja sattumuksia, kurkkia puutarhojen satoja ja saloja, nähdä lemmikkien temmellyksiä ja kommelluksia, ihailla kauniita käsitöitä, ihmetellä lumoavia runoja ja tarinoita, lämmitellä sinisissä ajatuksissa ja nähdä että vaikka elämä joskus on raskasta, ahdistavaa ja masentavaakin on siinä myös paljon hyvää, kaunista ja rakkaudellista.
Bloggaaminen ei ole minulle pakoa todellisuudesta vaan kulkemista todellisuutta kohti.
Miksi sinä bloggaat?
Vaikka äitini on särkenyt sydämeni ja jättänyt sinne ikuisen orpouden kuopan, olen hänen kauttaan saanut, tämän elämän lisäksi, paljon mukaviakin kokemuksia.
Vanhempani, kuten jotkut jo tietävätkin, ovat taiteilijoita joten olen saanut tutustua monenkarvaisiin, värikkäisiin taiteilijapersooniin ja elänytkin hetken heidän omalaatusisissa elämissään. Ollessani 14 vuotias eräs hauska näyttelijämies ilmoitti minulle ponnekkaasti olevansa kummisetäni ja koska hän ei ollut kummiuttaan koskaan toteuttanut saisin nyt toivoa kummilahjaksi mitä vain. No, silloin olivat farkkuhaalarit muotia joten toivoin sellaiset. Niiltä sijoiltamme lähdimme Pukevaan ja hupsista, minulla oli elämäni ensimmäinen muotivaate! Ei hän kummini ole, mutta sillä hetkellä halusi olla.
Äiti otti minut usein mukaansa ravintoloihin kuten Helsingissä Vanhan terassile, Kosmokseen tai Urkkiin ja Tampereella tutustuin hyvissä ajoin Tillikkaan ja Ohranjyvään. Mikäs minun oli ollessa, ihmiset kutittelivat leuan alta ja taputtelivat päälakea ja kyselivät että mitäs se tyttönen tahtoo? Ja tyttönen tahtoi limua ja jäätelöä niin että sokerihumala vastasi ainakin kolmea promillea. Viihdyin hyvin kaiken sen makean ja ystävällisten ihmisten seurassa mutta siinä vaiheessa kun äiti alkoi humaltua iski paniikki. En kertakaikkiaan sietänyt häntä humalassa. Se oli noloa ja ennenkaikkea pelottavaa. Taitaa olla lapsille ominainen piirre.
Yhtenä kesänä äiti otti minut ja isoveljeni mukaansa maalle, erään runoilijan kesäpaikalle. Siellä oli puolisen tusinaa miestä ja naista, pitkine hiuksineen ja batiikkipaitoineen. Yksi näppäili kitaraa, toinen haukkasi raa' asta sipulista palasen kuin omenaa olisi syönyt. Kaikilla näillä ihmisillä oli lempeä ja rauhallinen olemus.
Oli lämmin elokuu ja kesähuvila sijaitsi ihanan honkametsän keskellä. Järvelle oli pitkähkö kävelymatka kapeaa polkua pitkin mutta vikkeläkinttuisina veljeni kanssa olimme järvessä hetkessä. Olemme molemmat olleet pienestä pitäen varsinaisia vesipetoja. Minä opin uimaan viiden vanhana, veljeni kuuden.
Sinä kesänä meidän lasten keskuudessa kiersi pelottava tarina aivokalvontulehduksesta johon kuolee hetkessä jos sellainen iskee. Isoveljeni oli enemmänkin tietoinen asiasta kuin minä. Kun sitten olimme polskineet kylmässä syvässä järvessä aikamme, alkoi veljeni päätä särkeä. Muistan hänen kauhun vääristämät kahdeksan vuotiaan kasvonsa kun hän piteli päätään ja huusi, suorastaan ulvoi: "Se on aivokalvontulehdus! Mulla on aivokalvontulehdus!"
Valkoiset jalkapohjat vain vilkkuivat kun hän pinkoi polkua pitkin takaisin talolle aikuisten luokse. Aikuisten, jotka saivat hänet rauhoittumaan ja päänsärkykin kaikkosi aika pian.
Iltasella kokoonnuimme kaikki kalliolle nuotion ääreen. Ilmassa leijui kipinöiden lisäksi sellaisia lauluja kuin Partisaanivalssi ja Where have all the flowers gone. Punaviinipullo kiersi rinkiä, hypähtäen kuitenkin minun ja veljeni yli. Ilta pimeni ja tähtitaivas alkoi tuikkeensa. Rakastin tähtien tuijottamista jo tuolloin, alle kouluikäisenä. Äitini ansiosta tiesin jo osoittaa Otavan ja Pohjantähden.
Veljeni puolestaan halusi kovasti nähdä Sputnikin.
Joku seurueesta ehdotti, että voisi hakea minulle ja veljelleni patjat ja peitot jos haluaisimme pötkötellä siinä. Tottahan innostuimme kovasti. Sitten innostui joku aikuinenkin ja ehdotti että kaikki hakisivat patjat ja peitot ja että nukahdettaisiin siihen, tähtitaivaan alle.
Ei siinä sitten kauaa mennyt kun makoilimme kaikki pitkin pituuttamme, jalat nuotiota kohden, kalliolla. Peittoni oli lämmin ja tunnelma oli ihana. Jossain vaiheessa nukahdin rauhalliseen puheen sorinaan tähtien kauniissa tuikkeessa.
Minulla oli lapsena tapana potkia aina peitto pois. Joka yö. Lisäksi pyöritin kovasti päätäni. Olin siis kovin levoton ja ahdistukseni purkautui suhteellisen raivokkaalla pään pyörityksellä.
Jopa minä, pieni tyttö, aamun sarastaessa ja istumaan noustessani tajusin kuinka lähellä vakavaa tilannetta olin ollut tuijottaessani nuotiolla paksua tuhkakasaa josta vielä pystyi erottamaan peittoni kankaan.
Vierelläni istui pitkäpartainen, ponihäntäinen mies, hymyili lempeästi ja sanoi yrittäneensä pysyä varmuuden vuoksi hereillä muiden nukahtaessa ja näin ollen havaitsikin ajoissa tuleen potkimani peiton joka vielä osin peitti alavartaloani.
"Tuli on hyvä renki mutta huono isäntä" hän sanoi ja silitti poskeani kesäaamun raikkaudessa.
Yhä vieläkin kuljen niska takakenossa tähtitaivaan alla, ellen sitten pääse pitkäseni niitä ihailemaan. Tulikin lumoaa samoin, palaa se sitten kynttilän liekkinä tai nuotiossa. Mutta päätäni en enää unissani pyöritä enkä peittojakaan pois potki mutta jalkojen on oltava peiton ulkopuolella!
Tänään on sunnuntai, päivistä suloisin. Suloista sunnuntaita kaikille siis!
Aamupäivällä nakkasin taas kameran olalle ja lähdin polkemaan vastakkaiseen suuntaan Pikkumetsään nähden. Ilma oli harmaan pilvinen joten kuvien ottaminen oli epätodennäköistä. Mutta kun löysin itseni pieneltä hiekkatieltä alkoi aurinko pilkistelemään mukavasti ja samalla huomasi olevani metsän ympäröivänä. Nousin satulasta ja läksin tallustamaan pientä polkua joka veikin ihastuttavalle metsäntapaiselle. Lintuja riitti tikasta hömötiaiseen ja mieli tuli taas vallan iloiseksi pienen murheellisuuden jälkeen.
Savisuti haastoi viisi ensimmäistä haasteen lukijaa mukaan viiden juttuun, joten;
Viisi asiaa pakastimessani:
No nythän on niin että meillä ei ole sellaista käytössä. Mutta jääkaapin pakastelokerosta löytyy yksi kylmäkalle.
Viisi asiaa vaatekomerossani:
Ka eipä ole vaatekomeroakaan mutta vaatekaappi löytyy ja siellähän on;1. Vanha tietokoneen näyttö
2. Punottu kori jossa säilytän (varvas-)sukat ja alushousut
3. Pitkiä housuja (yhdet farkut, yhdet punaiset, yhdet vihreät ja yhdet mustat)
4. Villapaitoja ja neuleita (vihreää, vaaleanpunaista, punaista)
5. T-paitoja (oranssia, ketaista, punaista, vihreää raidoilla ja palloilla ja ilman)
Viisi asiaa autossani:
- Ensiapulaukku
- Mynthon- pastilleja
- Ratti
- Villaviltti
- Hieno syvän sininen väri
Viisi asiaa käsilaukussani:
2. Käsipeili
3. Pieni lehtiö
4. Kynä
5. Paperinenäliinoja (käyttämättömiä)
Jätän haasteen tähän vapaasti vastaanotettavaksi ja tulen mielelläni tirkistelemään teidän täyttä viittänne!
Nukuin ainakin kolme tuntia. Oli siis energiaa käväistä asioilla ja asiattomuuksilla. Kirpparilla oli paljon hyviä kirjoja alennuksessa ja muutama niistä tarttui käteeni eikä päästänyt irti ennen kuin kassalla tuiman myyjän katseen alla.
Tämä satsi maksoi kuusi euroa.
Marlo Morganin Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta olen lukenut joskus ja ihastuin siihen kovasti. Kirjailija kertoo matkastaan Australian aboriginaalien kanssa halki erämaan. Huikean jännää ja eksoottista.
Irwing Stonen Michelangelo oli niin mahtava ja upeasti kirjoitettu että luulen pitäväni Van Goghin elämänkerrasta myös.
Simo Hämäläisen Kätkäläinen ja Kättenpäällepanijat olivat kutkuttavan hyviä nauruhermojen käynnistäjiä joten uskon viihtyväni Miehen mitankin parissa. Sitäpaitsi sen takakannessa lukee;
"Lukija joutuu vastakkain muun muassa seuraavien kysymysten kanssa: Mikä on elämän tarkoitus? Mistä tuntee aidon rakkauden? Onko avopokerilla käyttöä afaatikon kuntoutuksessa?" Pakkohan tuo oli siis ostaa.
Lukemiseni on nykyään niin hidasta että näillä porskutellaan varmaan monta kuukautta eteenpäin. Mutta hyvän kirjan parissa viihtyy mielellään pitkään. Ja onpahan edes jokin nautinto jota en salamana ahmi...
Nyt makaroonilaatikkoa valmistelemaan. Sitten sitä herkutellaan perinteisesti ketsupin kanssa!
"Tynnyrillinen rommia."
Hups. Johan myrkyn lykkäsi.
Tynnyristä tulee heti mieleen ensimmäisiin blogiystäviini kuuluva Tynnyrimatkan tekijä Jacaranda. Jaca on blogissa seikkaluni aikana esittänyt niin kiperiä ja riemukkaita kysymyksiä, että olen jotunut monta ylimääräistä ajatusta kohtaamaan niiden ansiosta. Tärkein ja kiperin hänen kysymyksistään on liittynyt anteeksiantamisen taitoon ja mahtiin.
Mutta entäpäs sitten rommi. Siitä tulee mieleen 80% Stroch josta teemme Miekkosen kanssa uudenvuodenaattoiltaisin mukilliset Isännänteetä. Puolenlitran pullo kestää sillä menolla vuosia. No, on sitä joskus otettu parikin mukillista, ihan vain lämpimikseen kun on joskus mökillä oltu ja meinannut vilu tulla saunomisesta huolimatta. Mutta silloin harvoin kun mökille päästään ei tee mieli humaltua muusta kuin metsän tuoksuista ja äänistä.
No sitten tulee mieleen merimiehet. Vanhanajan merimiehet ja merirosvot. Siihen kuvaan kuuluu raitapaita, parta ja pitkät viikset, kultakorvarengas ja papukaija toisella olalla ja rommitynnyri toisella.
Mutta ei tämä nyt noudattele ainekirjoitusta jossa lauseesta kirjoitetaan tarina. Antakaas kun mietin hetken... (koulussa ei tarvinnut miettiä yhtään. Lyijykynä alkoi viuhuamaan hurjassa tahdissa heti ja viuhui loppuminuuteille saakka!)
Tynnyrillinen rommia
"Vanhus makasi puisessa sängyssään tilkkutäkki päällään ja olkipatja allaan. Hänestä näkyivät vain laihat, kurttuiset sormet jotka pitelivät peiton reunasta kiinni, sekä auringonpaahteiset, ruskeat kasvot syvine uurteineen, terävine poskipäineen ja nenineen. Silmät pysyivät tiukasti kiinni tummissa montuissaan. Hengitys oli raskasta ja rohisevaa. Huone oli pimeä ja sen ilma savusta sininen. Kesken rauhallisen hiljaisuuden huoneen ovi tempaistiin rajusti auki. Kynnykselle jäi seisomaan pulska, lyhyt nainen joka oli kietonut siistin valkoisen esiliinan muodokkaalle vartalolleen. "Ei hyvänen aika! Taasko me olemme polttaneet salaa piippua? Eihän tästä tule mitään..." hän mutisi ja potpotti samalla hääräillessään verhojen ja ikkunan luona. Paksut samettiverhot syrjään ja ikkuna auki. Valo ja lämpö tulvahtivat huoneeseen ja vasta silloin vanhus avasi silmänsä. Niissä oli terävä ja hymyilevä katse. " Ai...sinäkinkö poltat..." vanhus virkkoi ilkikurisesti ja hihitteli hiljaa niin että täkki hiukan hytkyi.
"Mehän tiedämme ettei piippua sovi tuossa kunnossa polttaa, Saimi! Missä se on? No? Annetaan nyt vain piippu tänne!" Maija vaati käsi ojossa mutta vanhus vain hihitteli eikä hänellä ollut aikomustakaan kertoa Maijalle piipusta mitään.
"No, tohtori tulee kohta ja kysynpä vain, miten sitten suu pannaan. Sitä paitsi tuo kamala, haiseva patja lähtee tänään. Niin. Joko patja tai minä. Ties mitä elukoita siinä vilisee." Maija napautti ja poistui huoneesta jättäen oven auki. Nainen huokaisi ja siirsi täkin syrjään. Mukava se tuo Maija on, minkäs hän tärkeilylleen mahtaa tuumi hän ja nousi istumaan. Hän kuuli avoimesta ikkunasta meren. Meri. Rakas, uljas meri joka oli mukanaan tuonut kaiken tärkeän naisen elämässä mutta myös vienyt. Meri toi rakkauden, vuosikymmeniä sitten. Pienellä puuveneellä souti rakkaus rantaan kalastaja- alukseltaan ja ankkuroitui loppu iäkseen. Nainen muisti kiittää merta joka ilta käpertyessään rakkaansa kylkeen, tälle patjalle.
Nyt hän käpertyi vain muistoihin mutta yhä samalle patjalle. Ja yhä merta kiittäen.
Ehkä Maija oli oikeassa. Ehkä oli aika hyvästellä, antaa rakkauden mennä, jatkaa matkaansa meren usvissa ja myrskyissä.
Jospa kuitenkin vähän hassuttelisi Maijan kanssa…
"Tohtori soitti ja sanoi tulevansa illalla. Pyysi ottamaan selvää että tarvitaanko me jotakin tohtorilta?" Maija ilmoitti kovaan ääneen ilmestyessään taas ovelle.
"Kuulehan Maija. Ajattelin, että voisihan tuosta patjasta jo luopuakin…mutta yhdellä ehdolla…" Maijan ilme valpastui ja suunpieliin meinasi väkisin karata hymy. "No?"
" Minä annan hävittää patjan jos tohtori tuo kyliltä tullessaan tynnyrillisen rommia. Piipputupakan lisäksi." Maijan kasvot muuttuivat ensin valkoisiksi sitten punaisiksi. "Mitä ihmettä me oikein puhutaan? Ettäkö tohtori toisi Selmalle viinaa ja tupakkaa?!"
"Tupakkaa hän on aina tuonut, Maijaseni. Nyt haluan myös rommia. Tynnyrillisen."
Maija hoippui pois huoneesta. Monen vuoden kokemus oli opettanut että vanhuksen kanssa ei auttanut vängätä vastaan jos hän jotakin oli päättänyt. Hän soitti tohtorille ja sävyttömällä äänellä kertoi vanhuksen toiveet. Vai että ihan tynnyrillinen, tohtori naurahti ja lupasi hankkia tarvikkeet. Yhä pökerryksissään Maija saatteli vanhuksen sängyn laidalta tuolille ikkunan ääreen, kantoi ulos peiton, tyynyn ja patjan. Pyyhki puisen sängyn ja kantoi siihen uuden patjan. Vanhus istui ikkunan vierellä katsellen merta. Hiljalleen meren pinnalle hahmottui tuttu vanha kalastaja- alus. Alukselta laskeutui pieneen veneeseen hahmo. Hahmo joka souti kohti rantaa, kääntyi katsomaan ikkunalla olevaa, heilautti kättään ja jatkoi soutuaan. Vene pysähtyi rannalle, hahmo nousi veneestä, hymyili niin että valkoiset hampaat välkkyivät kilpaa auringon kanssa. Onnen tunne lävisti vanhuksen, hän nousi vapiseville jaloilleen, kiipesi ikkunalaudalle, hypähti nurmikolle ja askel keventyen kulki kohti rakastaan joka odotti rannalla nilkkoja myöden meressä, kädet kutsuvasti ojennettuina.
Samaan aikaan tohtori huristeli autollaan pölyistä tietä kohti taloa, jossa edes tynnyrillinen rommia ei saisi ikkunan alle tuupertunutta, pientä ruumista eloon.
Mozartin Pienen yösoiton allegro soljuu kauniina sävelinä huoneessa.
Asuessani lapsena muutaman vuoden äitini kanssa, laittoi hän Pienen yösoiton levysoittimelle pyörimään nukkumaan käydessäni. Nukahdin aina ennen levyn loppumista. Kappale on kaunis mutta myös surullinen. Surullinen siksi, että öisin herätessäni äiti oli tuskin koskaan kotona ja jos en lähtenyt häntä etsimään, laitoin levyn taas soimaan että en pelkäisi.
Kaikilla meillä on omat haavamme joita elämä väistämättä tuo tullessaan. Jotkut paranevat kokonaan, toisten haavat märkivät uudelleen ja uudelleen. Omani alkaa jo hyvää vauhtia arpeutua.
Koitan nyt katsoa menneitä pelkoja ja menetyksiä kuin istuisin niitä vastapäätä katsellen ja kuunnellen. Kuunnellen vaikka kipeisiin ajankohtiin liittyvää musiikkia ilman että se tekee kipeää. Kuunnellen säveltä joka on tavattoman kaunis. Katsellen lasta joka joskus olin. Silittäen hänen takkuisia hiuksiaan ja kuiskaten hiljaa että ei hätää... usko pois, kaikki on hyvin. Ihan kuin hän kuulisi, tuo pyöreäkasvoinen ja pelokas pieni tyttö. Katsoisi minua nyt ja hymyilisi. Ei elämästä sittenkään yhtään hullumpi tullut. Eihän?
Pikkusiskon juhlat ovat nyt takanapäin ja niistä jäi oikein hyvä maku. Myös suuhun, olihan tarjolla kasvispiirakkaa ja kinuskikuorrutettua kakkua!
Yllätyksekseni sisko oli liittynyt bändiin pari viikkoa sitten ja juhlavieraat saivatkin nauttia punk-pop-rock- musiikkiesityksistä.
Irokeesi oli jo kasvanut niin että päätä koristi valkoiseksi värjättyjen hiusten lisäksi jonkinlainen valkoinen pitkä hiuslisuke ja koko komeus koristettuna vaalenpunaisella huivilla. Mekko oli lyhyt ja pikimusta. Ja nenässä soma pieni nappikoru. Nalle näytti ihastuttavan neitoa, varsinkin kun ilmeni että olin sen itse tehnyt.
Oli mukavaa tavata myös isoveli, kolme pikkuvelipuolta ja yhden heistä vaimo ja vauva. Ja tietenkin isää sekä hänen (ainakin toistaiseksi) vaimoaan.
En luonnollisestikaan nukkunut edellisenä yönä juurikaan vaikka nappasinkin unilääkkeen ja koitin muutenkin rentoutua. Pakotin kuitenkin aamulla itseni liikkeelle ja hyvä niin. Helsinki näytti kauniilta ja junalla, niin, junalla oli taas mukava matkustaa.
Nyt olen aivan voimaton ja väsynyt. Johtuen jännittävästä päivästä, seuraavan yön unia oli turha haeskella. Mutta kyllä tässä taas vielä nukutaan kunhan arki astahtaa aloilleen ja rutiinit tuudittavat turvallisuudellaan.
Eduskuntatalon puistossa
Nalle on nyt valmis, junien aikataulut selvitetty, kortti ostettu, housut silitetty ja saappaista putsattu kurat. Jännittää ihan vietävästi! Ajatella, että olen menossa omien sukulaisteni luokse ja jännitän. Olenkohan muuttunut pysyvästi vai johtuuko tämä vallitsevista olosuhteista eli häiriöunista ja pitkästä sairauslomasta? Työssähän minä vedän ohjelmia ja luennoin ja ohjaan suuriakin ihmisryhmiä, alati vaihtuvien asiakkaiden parissa, eikä jännitä yhtään. Mitä enemmän asiakkaita, sitä rennompi olen. Tai olin?
No, huomenna tullee blogitauko joten toivotan jo nyt kaikille mitä suloisinta sunnuntaita!
Kun isä jokin aika sitten soitti ja kutsui nuoremman tyttärensä rippijuhliin, mainitsi hän samalla että rahakuori olisi hyvä lahja. Mitään niin nuivaa lahjaa en voisi kuvitella ojentavani kuin rahakuori! Saattaahan olla että pikkusiskoni haluaisi lahjan jonka voisi sitten itse käyttää haluamallaan tavalla, mutta kun se ei vain nyt istu minun maailmaani, ei millään. Ja saahan lahjan antajallakin olla oma tahto? Saa. Varsinkin kun se on isosiskon tahto. Olkoonkin puoli- sellaisen :o)
Lahjaidean sain sitten Minnalta, joka kertoi tehneensä nallen rippilahjaksi sukulaistytölleen. Se oli loistava idea. Idean napatessani en kuitenkaan älynnyt sitä, että Minna on ihka aito superkäsityöihme!
Niinpä olen virkannut (!) sormet hellinä pientä ruskeaa nallea ilman mitään käsitystä siitä, miten se pitäisi tehdä. Nyt on nalle kasassa, enää silmät ja suu puuttuvat. Ja ehkä vaaleanpunainen kaulaliina, ihan vain muistoksi lapsuusajoista. Käsityöopettaja nuhtelisi jos näkisi nallen ja saattaisi jopa tukistaakin, mutta ylpeänä ojennan tekeleeni sunnuntaina pienelle prinsessalle, muistuttamaan ettei aikuistuminen ja kasvaminen tarkoita sitä etteikö voisi olla lapsenmielinen! Mahtaakohan tuo tykätä?
Muutama viikko sitten kirjottauduin naamakirjaan kummallisella nimimerkillä (en omallani, vaikka sekin on kummallinen) ja etsin ihmisiä joista en ollut kuullut aikoihin.
Naputtelin kaverihakuun myös Australiassa syntyneen ja asuvan serkkuni nimen ja hupsista, siinä hänen kauniit kasvonsa olivat aivan silmieni edessä! Emme ole koskaan tavanneet, emme edes toisillemme kirjoittaneet, mutta olen nähnyt hänestä valokuvia ja hänen edesmenneen isosiskonsa kanssa tunsimme toisemme. Laitoin hänelle heti viestin ja kerroin kuka kummallisen nimimerkin takana oli ja pyysin häntä ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Kului viikko jos toinenkin ja harmistuneena totesin että jostakin syystä hän ei halua ottaa yhteyttä. Mutta tänään, juuri äsken, luin hänen kirjeensä! Mahtava tunne. Nyt sitten verryttelemään englannintaitoa. Kääk!
Olimme tutustuneet ainoihin naapureihimme, ihastuttavaan keski- ikäiseen pariskuntaan, jotka koittivat ymmärtää meitä yhtä kovalla tahdolla kuin me heitä. Heille suurin hämmästelyn kohde oli se ettemme syöneet lihaa. Meille taas, meille kaikki oli yhtä hämmästelyä!
Naapurin isäntä oli kova metsästämään. Usein hän pyyteli mukaansa riekkoansoja virittelemään tai kyseli että mahtaisinko pitää kettukaulurista. Minä nauroin ja varoittelin että joku kerta menen ja puran riekko- ja jänisansat tai ainakin päästän ansaan joutuneet vapauteen. Ja sitten naureskeli jo isäntäkin.
Emäntä oli pieni ja iloinen ja hän leipoi suussa sulavia kampanisuja. Hän tarjosi ystävällisyyttään ja lämpöään runsain mitoin.
Isäntä ja emäntä tuntuivat heti ensi tutustumisen jälkeen omilta ihmisiltä, melkein sukulaisilta.
Isäntä oli menossa poroerotteluun. Hänellä itsellään ei ollut poroja, mutta meni muiden avuksi. Päätimme Miekkosen kanssa mennä mukaan katsomaan tapahtumaa josta oli vain nähnyt vilauksia teeveestä.
Meillä ei ollut autoa joten kävelimme paikan päälle. En muista tarkkaa kuukautta, mutta luulen että oli marraskuu. Lunta leijaili suurina leveinä hiutaleina kun seisahduimme pyöreän aitauksen viereen jonka sisäpuolella porot juoksivat ja röhisivät silmät päässä seisten ympäri kehää. Erottelijat puhelivat hiljaisilla, tuskin kuuluvilla äänillä, kaatoivat lassotettuja poroja maahan tunnustellakseen korvamerkkejä tai kantaakseen poron aitauksesta pois. Ilmassa leijui lumihiutaleiden lisäksi pakokauhu. Jähmetyin niille sijoilleni. Aitauksen vieressä oli teurastuspaikka. Nyljetyistä poroista kohosi höyryä. Siinä hetkessä koin ihmeellisen, shokeeraavan rauhan. Se luultavasti pelasti minut pillastumasta tai saamasta jonkinlaista kohtausta. Näin porojen silmissä kauhun mutta samalla ajattelin, että tämä on vuosisatojen elinkeino, tapa pitää perhe leivässä. Siinä hetkessä sydämeni itki mutta myös ymmärsi.
Ja mitä poronlihaan tulee, sitä en syönyt. En vaikka isäntä tarjosi lukuisat kerrat puukolla siivuttamaansa kuivalihan palaa ja sanoi että tämähän on melkein kasvisruokaa, porohan syö jäkälää!
Sorsalauman keskellä puuhasteli kaunis valkoinen yksilö.
Mahtaako se tietää olevansa erilainen?
Mahtaako se tietää erilaisuutensa tekevän siitä erityisen?
Säännöt:
1. Anna tämä plakaatti 4 ihmiselle ja linkitä heidän bloginsa samaan postaukseen plakaatin kanssa.
2. Ilmoita heidän blogiinsa kommentoimalla yms
Minäpä nappaan Karviselta hitusen kurittomuutta ja ojennan plakaatin vain yhdelle.
Olen varma, että kyseinen blogi kylpee tässä kunniamaininnassa, mutta ojennan sen silti. Ole hyvä Saanel! Ja kiitos makeista nauruista!
Kaivoin kartan kassistani ja lähdin suunnistamaan kohti pääkohdettani, Eiffel-tornia. Minun piti vain löytää Seinen vartta myötäilevälle kadulle. Tiesin, että patikoimalla minulta kuluisi koko päivä tuolle tornille ja takaisin, mutta niin rohkea en ollut että olisin valinnut metron tai bussin! En osannut sanaakaan ranskaa, enkä osaa vieläkään. Tallustelin siis laukku pullollaan eväsleipiä, hedelmiä ja vettä. Puristin karttaa kynnet valkoisina ettei se vaan häviäisi; äiti oli merkinnyt siihen reitin ja joitakin huomautuksia, joita en enää muista. Pariisi oli äidille tuttu, hän asui siellä muutaman vuoden.
Jostain syystä uhmasin reittiohjetta havaitessani oivan kohdan oikaista. Käännyin siis isolta kadulta pienelle kapealle kujalle. Huomasin, että kadunvarren talojen kapeilla ulko- ovilla seisoskeli naisia, yksi per ovi. Vähäpukeisia naisia. Erittäin vähäpukeisia naisia. Kylmät pelon väreet puistattivat kehoani tajutessani naisten olevan prostituoituja. En ymmärrä, mitä oikein pelkäsin, mutta pelko oli ylitsevuotavaa. Kätkin kasvoni karttaan niin etten oikein nähnyt eteeni. Halusin jostain syystä viestittää että eksynyt turisti tässä vaan, ei sen vaarallisempaa. Hih! Mieleeni on jäänyt kujan hiljaisuus. Jossain vaiheessa joku naisista vaihtoi jalkojensa asentoa niin että korkokengän kopahdus kaikui talojen seinillä. Voi veljet että oli jännää!
Viimein löysin etsimäni kadun. En muista missä vaiheessa näin Eiffel- tornin mutta luultavasti heti kadulle päästyäni. Ja minkälaiselle kadulle! Tunnelma oli aivan uskomaton. Ihmisiä vilisteli pehmeässä puheensorinassa joka suuntiin, katu oli täynnä erilaisia taiteilijoita töineen ja olipa jossain kohdassa lintuhäkkejäkin. Pienet kahvilat tuoksuivat herkulliselle mokalle ja voisarvelle ja autot töötöttelivät tiellä kulkiessaan, ehkä ihan vain osallistuakseen. Minut valtasi kummallinen hurma. Olin yksin enkä voinut jakaa tunnettani kenenkään kanssa mutta hymyilin ja tanssahtelin väkijoukon seassa, eikä kukaan oikeastaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota!
Jossakin vaiheessa kävelin Louvren ohi, näin sen aika kaukaa. Pitkä jono ihmisiä odottelemassa sisäänpääsyä erottui kuitenkin niin hyvin, etten ollut suinkaan harmissani siitä etten olisi voinut siellä käydä.
Eiffel- tornin juurella olikin sitten ihmettelemistä. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut kanttia mennä ylös. Sinnekin oli kova jono, mutta en olisi mennyt ilman jonoakaan. Sen sijaan istahdin maahan ihailemaan kohti taivasta kohoavaa jättiläistä. Istuin siinä ja popsin eväitäni kun keski- ikäinen, englantilainen pariskunta pyysi minua ottamaan heistä valokuvaa tornin edessä. Tottakai, sanoin ja jätin kimpsuni ja kampsuni niille sijoilleen mennäkseni kuvaamaan pariskunnan haluamaan kohtaan! Siis jätin lompakkoni ja evääni metrien päähän maahan! No, onneksi pitkäkyntiset eivät olleet valppaina sillä kertaa.
Sitten alkoi takaisin patikoiminen. En enää muista, lähtikö juna Baseliin samalta asemalta johon olin tullut, vai toiselta asemalta, mutta oli tärkeää mennä oikealle asemalle. Matkan varrella kävin ostamassa suklaapatukan ja savukkeita pienestä kahvilasta. Ostokset sujuivat hyvin vaikka minä puhuin englantia ja myyjä ranskaa. Hän ymmärsi mitä sanoin ja oli oikein ystävällinen. Ehkä. Enhän tiedä vaikka olisi solvannut mitä karmeimmilla tavoilla suu hymyssä.
Asemalle päästyäni oli jo ilta ja pimeää. Haluan aina olla ajoissa mihin menenkin, nytkin aikaa oli tunnin verran ennen junan lähtöä. Piti vain lähteä etsimään oikeaa raidetta. Basel, Basel, missään ei lukenut Basel! Tarkistin kartastani moneen kertaan ja olin kyllä oikealla asemalla. Mutta Baseliin lähtevää junaa ei ollut. Kipitin Info- pisteeseen jossa ikäiseni neiti pyöritteli päätään kun ei oikein osannut englantia, eikä tiennyt Baseliin lähtevästä junasta mitään. Nyt alkoi pala nousta kurkkuun. Jos joutuisin viettämään yön Pariisissa olisin liisterissä. Rahaa ei ollut ja tosiaan, kielitaitoa sitäkin vähemmän. Sitten pysäytin kondyktöörin, mutta hänkin vain pyöritteli päätään ja levitteli käsiään. Hänen luokseen tuli onneksi toinen konduktööri joka osasi kuin osasikin englantia ja osoitti oikean junankin joka oli ihan lähellä. ”You know, we say Bale, not Basel!”
Paluumatkasta en sitten muistakaan yhtikäs mitään. Taisin olla niin väsynyt ja ehdin vähän järkyttyä loppua kohden, että muisti katosi.
Olipas ihanaa muistella tuota matkaa. Jännä, miten hauskasti pieniä yksityiskohtia ponnahtelee mieleen kun lähtee matkalle. Muistelomatkalle.
Nukuin viimeyön hyvin. Tänään olo on aivan mahtava. Aurinkokin paistaa.
Hyvää viikonloppua teillekin!
Ranskalaiset osaavat tehdä sensuelleja elokuvia. Minkälaisesta tarinasta tahansa. Niissä on herkkyyttä ja sulokkuutta vaikka pääosaa näyttelisi ihanan karhea Gérard Depardieu, jonka näyttelijänlahjoja suuresti arvostan.
Ranskasta kun nyt näköjään kirjoitan, naputtelenkin siitä yhden päivän Pariisinmatkastani. Sen minkä muistan.
Astuin siis iltayöllä junaan Baselista, tukipisteestäni. Junassa oli kuuden hengen loosseja joissa oli vastakkain kaksi kolmen hengen penkkiä tai istuinta tai miksi niitä kutsuisi. Löysin yhdestä loossista paikan ja istahdin siihen. Vastapäätäni istui kookas, siisti mies, joka nyökkäsi minulle hiljaa. Muut kanssamatkustajat istuivat paikoillaan silmät suljettuina.
Juna lähti matkaan ja minä kaivoin laukustani kirjan. Harmitti, kun en päässyt ikkunan viereen. Maisemia ei enää näkynyt mutta asemien touhuja olisi ollut kiva katsella. Lueskelin hetken, mutta silmät alkoivat painua (minä nukuin vielä tuolloin!) ja kiemurtelin itseni hyvään nukahtamisasentoon. Olin nähnyt joissakin loosseissa penkit vedettyinä siten että ne muodostivat makuualustan kolmelle hengelle! Sellainen vaihtoehto olisi maistunut.
Torkahtelin ja nukuin pää notkuen kuitenkin mukavasti monta tuntia kunnes heräsin. Vastapäätä istuva mies oli myös hereillä, muut unessa. Mahtoiko mies valvoa koko yön, mietin. Sitten tämä mustaviiksinen ihminen leväytti koko kasvojensa täyteisen hymyn ja toivotti englanniksi hyvää huomenta. Rupattelimme niitä näitä aikamme kuluksi ja muutkin jo heräilivät. Tulihan kellokin jo kuusi!
Matkamies oli amerikkalainen. Hän oli tutustumassa eurooppalaiseen kulttuuriin täynnä intoa ja uuden oppimisen tarmoa. Hän kertoi lukeneensa jonkin verran Euroopasta etukäteen jottei olisi aivan amerikkalaisena turistina matkalla! Heh.
Heti kun kerroin olevani suomalainen, hänen tuuheat kulmakarvansa kohosivat ja innostuneella äänellä hän totesi, haa, teillähän kulkevat jääkarhut kaduilla, vai? Olin täysin pölmistynyt. Luulin että hän vitsaili, mutta ei! Lisäksi hän pinnisteli muistiaan että niin...tehän kuulutte Neuvostoliittoon.... Oli ihanaa saada nauraa unet silmistään. Mies oli suorastaan liikuttava. Ja mukava. Pariisin asemalle päästyämme toivoteltiin oikein käsipäivää hyviä jatkoja ja gaadblessejäkin sain osakseni.
Kello oli noin 7.oo aamulla ja minä seisoin yhdellä Pariisin rautatieasemista. Oli tulossa lämmin kesäpäivä ja minulla olisi iltaan asti aikaa tutustua tähän romanttiseen kaupunkiin...
...jatkuu...
Rakas pikkusisareni pääsee viikon päästä ripille. On kummallista olla isosisko
ihmiselle, jonka äiti on minua viisi vuotta vanhempi! Ehkäpä juuri siksi en puhuttele siskoni äitiä äitipuolena. En kuitenkaan puhuttele pikkusisariani puolikkaina, vaikka emme ole koskaan edes eläneet yhdessä. En "täys"- isoveljenikään kanssa. Sisko ja veljet, samasta isästä kaikki ollaan.
Tämä pikkusiskoni, pieni rakas prinsessani, on kuulemma uusiutunut vallan. Kun viimeksi tapasimme pari vuotta sitten, hänellä oli kauniit pitkät hiukset ja hän rakasti vaaleanpunaista väriä. Nyt minua odottaa irokeesihiuksinen nuori, jonka nenässä on lävistys ja arvaanpa vaan mihin väriin vaaleanpunainen on vaihtunut! Lisäksi hänen päämääränään on olla kapinallinen. Miten nopeasti kaikki tapahtuukaan! Vastahan hän leikki barbeilla ja haaveili omasta ponista. Mielessäni jo hihittelen irokeesityttöä laulamassa riparilaulua valkeassa albassaan.
Kun pikkusiskoni syntyi asuimme Miekkosen kanssa Lapissa. Isä lähetti onnea puhkuvan kirjeen ja valokuvan vastasyntyneestä tyttärestään. Ensimmäisenä rintaani viilsi kateus; tuo tyttö saisi kaiken sen huomion isältä mistä itse jäin kokonaan paitsi! Tunne oli hämmentävä ja outo, olihan minulla kolme pikkuveljeä joita kohtaan en missään vaiheessa tuntenut näin ja kaiken lisäksi olin jo aikuinen nainen! Pikkusisko parka. Onneksi kateuteni suli lämpöisiin ajatuksiin aika pian.
On jännittävää mennä rippijuhlaan. Olen elänyt lähes täydellistä hiljaiseloa tämän vuoden jonka olen ollut sairauslomalla. Tiedossa on iso tapaaminen Helsingissä, Lallukan juhlasalissa. Isäni, joka jokin aika sitten muutti erilleen nykyisestä perheestään, kutsui väen koolle. Hänellä on kuusi lasta joista olen toiseksi vanhin. Tapaamisemme ovat yleensä riehakkaan iloisia ja eläväisiä. Pikkusiskoni kuulemma kovasti toivoo että saapuisin. Pieni.
Junat ja junilla matkustaminen ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Tai ainakin ihan pienestä saakka.
Lapsuuden rakkaihin muistoihin, joita ei ole montaa, kuuluu ehdottomasti kesäiset junamatkat Helsingistä Tampereelle.
Moni lukijani jo tietääkin että olen isovanhempieni kasvatti. Äiti piipahteli silloin tällöin kylässä mutta muutamana kesänä hän tuli hakemaan minut mummolta koko kesäksi Lempäälään miesystävänsä vanhempien kesäpaikkaan. Isoveljeni (joka asui isällä) lähti matkaan mukaan. Tuskin juna oli körötellyt Helsingin asemalta Pasilaan kun jo rapistelimme veljeni kanssa innokkaina voipapereihin käärittyjä lauantaimakkararuisleipiä. Äiti oli suurpiirteinen kasvattaja, eikä kieltänyt meitä popsimasta matkaeväitä sen silian tein. Kun eväät oli syöty ja laivanupotukset pelattu, alkoi vilisevän maiseman unenomainen seuraaminen junan keinuttaessa tasaisella rytmillään pieniä matkustajiaan. Kuinka hyvältä se tuntuikaan.
Äitini muutti jossain nuoruuteni vaiheessa sveitsiläisen miehensä kanssa tämän kotimaahan Sveitsiin. Olin monta vuotta haaveillut pääseväni heidän luokseen kylään, kunnes sain hankittua sen verran rahaa että onnistuin ostamaan Interrail- kortin. Niin minä nousin kotikaupunkini rautatieasemalta vatsa perhosia pullollaan kohti Baselia! Olin kyllä käynyt Neuvostoliitossa ja Ruotsissa mutta en koskaan ennen matkustanut yksin. Matkani kulki ensin Turkuun ja sieltä Ruotsiin josta Tanskan kautta Saksaan ja Sveitsiin. Junan vaihdot olivat kaikkein pelottavimpia, muuten kaikki oli vain ihanan jännää. Meitä reppumatkustajia oli paljon ja junissa nukkuminen oli villiä. Jotkut nukkuivat käytävillä makuupusseissaan!
Vietettyäni viikon verran aloillani, tein päiväretkiä junalla. Käväisin yhtenä päivänä Zürichissä, toisena Genevessä ja sitten Bernissä. Tein myös yön yli matkat Venetsiaan ja Pariisiin. Rahaa ei ollut käyttää muuta kuin syömiseen joten tallustelin itsekseni jalan näissä kaupungeissa, ihmettelin maailman suuruutta ja kauneutta ja kipusin päivän päätteeksi väsyneenä mutta tyytyväisenä junaan.
Oli kesä ja yöt olivat lämpöisiä ja mustia. Saan vaivatta muistiini kiskojen tuoksut ja kolinat, junien hakkaavan rytmin ja öisten asemien äänet.
Minulla oli ilo piipahtaa pari vuotta sitten Rovaniemellä vetämässä naurujoogaa. Kotoani Rovaniemelle on jotakin 700-800 kilometriä. Lentäen olisin päässyt sinne hetkessä. Valitsin kuitenkin junan. Valitsen aina junan jos se on valittavissa. Ihan vain tunnelman vuoksi!
Ja löytyihän se sieltä! Tässä siis hiukan chansonia, ystävät:
Ystäväni oli löytänyt treenisaleilta itselleen seurustelukumppanin, joka oli mielestäni oikein mukavan oloinen ihminen. Vaikka olikin nyrkkeilijä. Ja monta vuotta meitä vanhempi.
Sattuipa sitten niin että ystäväni järjesti kotibileet jonne itsekin sain kutsun. Paikka oli varsinainen luksuskoti uima- altaineen ja pelihuoneineen. Meitä taisi olla parikymmentä teini- ikäistä juhlijaa mutta tilaa oli silti paljon. Tunnelma oli riehakas, musiikki pauhasi ja nauru raikui. Jossain vaiheessa havaitsin, että tanssin ystäväni poikakaverin kanssa ja tämä ryhtyi suutelemaan minua innokkaasti. Olin 14- vuotias, eikä ensisuudelmastani ollut montaakaan päivää ja nyt minua suuteli VANHA (18?) mies joten en ymmärtänyt yhtään koko tilannetta! Onneksi tilanne oli pian ohi ja nyrkkeilijämies jatkoi matkaansa hymy huulillaan. Onnettomuudeksi ystäväni oli tullut samalla hetkellä huoneeseen. Niin sain kylmäkiskoisen määräyksen poistua paikalta välittömäsi. Enkä voi ystävääni siitä moittia.
Tapasimme seuraavalla viikolla koulussa. Ystäväni katse oli jäätävä ja etäinen. Yritin lähestyä häntä mutta turhaan. Kärsin kovasti tilanteesta sillä ystäväni oli minulle tärkeä, enkä mielestäni ollut mitenkään syypää tapahtuneeseen (vaikkakin minun olisi pitänyt torjua suutelu!). Kärvisteltyäni muutaman päivän ystäväni tuli välitunnilla luokseni. Hän sanoi olevansa valmis antamaan anteeksi jos ryhdyn hänen kanssaan "nekkailumatsiin". Olin kauhusta jäykkänä. Anoin anteeksiantoa ilman naurettavaa hakkaamista, mutta hän ei antanut piirun vertaa periksi. Sain itse valita siis jatkuisiko ystävyytemme vai ei. Tietysti valitsin ystävyyden ja jonkin ajan kuluttua löysin itseni puistosta yrittämässä suojella kasvojani iskuilta jotka suojauksesta huolimatta löysivät tiensä huuliini, poskiini, silmiini. En nähnyt itkultani mitään ja vaikka ystäväni kehoitti lyömään takaisin, en voinut enkä halunnut.
Tämän makaaberin näytöksen jälkeen ystäväni halasi minua ja sanoi, että kaikki on nyt hyvin. Olin täysin tyrmistynyt ja ymmälläni tästä tavasta hoitaa ystävyyttä!
Emme puhuneet tapahtumasta enää koskaan. Kului jonkin aikaa ja tiemme erkanivat, emmekä ole tavanneet kuin kerran luokkakokouksen yhteydessä.
Emme yhäkään puhuneet asiasta.
Joskus tuntuu, että olen elänyt tässä elämässä monta elämää...
Sammal otti ystävällisesti vastaan...
...vanha viisas kivi ilahdutti hassutuksillaan...
...piskuinen lampi pyysi heijastuksiaan kurkkimaan...
...läksiäisiksi sain vielä makeaa mäntytoffeeta...
...eikä sitten ahdistanutkaan enää. Mutta älkää toki luulko, että olin vain ottamassa, kahmimassa itselleni. Ei. Jäin vielä metsään sinkoamaan kiitollisia, hyviä ajatuksia!
Minulla oli ilo näytellä kissaa kansakoulun ensimmäisellä luokalla kevätjuhlissa 1972. Näytelmää valmisteltiin huolella monta kuukautta. Opettaja kertoi meille tarinan hiirestä joka veti kissaa nenästä. Kissa oli olevinaan ovela, mutta hiiri oli vielä ovelampi. En muista juonen yksityiskohtia, ikävä kyllä.
Kun opettaja oli kertonut tarinan, me valmistimme eräänlaisen pöytäteatterin tarinan hahmoista ja miljööstä. Teimme huopakankaasta pumpulilla täytettyjä eläimiä, piirsimme maalaismaiseman puineen ja pilvitaivaineen ja asettelimme ne näyttämöksi jonkinlaiseen kehikkoon. Myöhemmin koko luokka väkersi styroksista lehmän, joka maalattiin ruskealaikulliseksi vesiväreillä. Siitä tuli rekvisiittaa itse näytelmään.
Sitten alkoi roolijako. Opettaja oli sitä mieltä, että minä sopisin hyvin kissaksi. Riemullani ei ollut rajoja, sainhan roolin jota olin salaa mielessäni toivonutkin! Olin niin innoissani asiasta, että en tainnut oppia koulussa ennen kevätjuhlaa yhtään mitään. Kissan rooli täytti elämäni täysin.
Kevätjuhla koitti. Olin valmistautunut rooliini hyvin. Minullla oli musta poolopusero, mustat sukkahousut, opettajan ompelema pitkä musta häntä sekä asiaan kuuluvat viiksi- ja nenämaalaukset. Näyttelin osani niin suurella riemulla, että en osannut edes jännittää. Kun näytelmä loppui ja näyttämöverhot olivat vedetty kiinni, päätin yleisön aplodien innoittamana tehdä vielä loppusilauksen. Juoksin verhojen luo, raotin niitä sen verran että pääni kurkkasi verhojen välistä ja päästin suustani pitkän ja kovan MIAAAUUU:n. Ja yleisö taputti riemuissaan.
Opettaja piti esiintymisestäni niin paljon, että halusi palkita roolisuoritukseni. Sain häneltä kirjan "Tuhlaajapoika" joka oli hieman hämmentävää luettavaa seitsemänvuotiaalle, mutta olin ylpeä palkinnostani.
Kukaan sukulaisistani ei ikävä kyllä nähnyt esitystä. En myöskään tiedä, missä palkintokirja nyt on. Mutta kissa vieköön, olihan hieno kokemus!
Tämä ystäväni oli vakavassa liikenneonnettomuudessa jokin aika sitten.
Itse olen jäänyt kaksi kertaa auton alle. No, toisella kerralla auton töytäisemäksi, mutta ensimmäisellä kerralla alle. Olin tuolloin kaksi -tai kolmevuotias. Lähdin juoksemaan kadun yli vaikka näin auton tulevan. Arvioin vain sen vauhdin väärin. Kaksivuotiaan arviolla.
Muistan että auto oli harmaa ja nyt sanoisin sen olleen Saab. Itse törmäyksestä en muista mitään, mutta sen muistan että roikuin auton etupuskurissa johon olin tarttunut napinlävestä. (Tai sitten olen muistavinani tuon tilanteen ja todellisuudessa muodostan muistikuvani kuullun perusteella.) Hätääntynyt äitini haettiin kotoa paikalle ja köröttelimme Saabilla sairaalaan. Koska äiti oli hätääntynyt, itsekin hätäännyin ja itkin suoraa kurkkua. Mikä ei hälventänyt äidin hätää.
Sairaalaan päästyämme rauhoituin ja tutkimuksissa todettiin, etten ollut saanut mustelmaakaan.
Toisella kerralla, muutama vuosi sitten, auto tuuppasi minut polkupyörineni ojaan suojatiellä. Lensin joitakin metrejä ja sain hiusmurtumia ranteeseen sekä lievän aivotärähdyksen. Ei siis mitään vakavaa, mutta olihan kokemus kun ei muistanut omaa nimeään, osoitettaan tai puhelinnumeroaan.
Autoilija oli iäkäs mies joka oli poliisikuulustelussa puolustautunut sillä, että koska takaa tuli toinen auto, ei hän voinut jarruttaa...
Jos uskaltaa.
Nimittäin yläilmakin voi yllättää...
Marina- Muru Tähtitarhasta (salasanan takana) halusi antaa blogilleni tällaisen suloisen, ihanan tunnustuksen.
KIITOS <3
Mukana ei tullut mitään ohjeita eikä sääntöjä, mikä on oikein tervetullutta vaihtelua.
Itse ojennan tämän tunnustuksen ihastuttavalle Iisille, jolla on kyky taikoa sanoillaan harmaaseen lämpöä ja väriä!
Mies hälytyskekskuksen toisessa päässä kyseli oleelliset; onko henkilö tajuissaan, haiseeko henkilö alkoholille, näyttääkö kiireelliseltä tapaukselta? Viimeisen en halunnut ottaa kantaa. Mikä minä olen kiireellisyysluokitusta määrittelemään. "Mies valittaa kovaa vatsakipua, on tuskaisen näköinen ja sanoo että ei ole mitään juonut koko päivänä...niin ja että kipu tuntuu haimassa. Haima on kipeä."
Apuun hälyttänyt naisihminen poistui ja minä kyykistyin miehen viereen rupattelemaan. "Sanoivat että ambulanssi tulee kyllä, mutta ei kovin pian. Sattuuko kovasti?" Mies katsoa napitti ruskeilla silmillään ja makoili nurmella kylkiasennossa. Kyselin, mistä mies oli kotoisin ja kauanko hän oli asunut tässä kaupungissa. Hän kertoi joutuneensa kotoa pois 14- vuotiaana. "Isä oli pirun äkänen mies. Sillä meni mun kanssa aina hermot, vaikka mä olin aina niin hiljaa ku vaan voin! Mä jouduin pakenemaan kotoa 14- vuotiaana ku isä löi mun vattan läpi heinähankolla. Mulla on arvet muistoina. Sinä iltana äiti pyysi mua menemään laittaan saunaa lämpiämään. Se sano, että mä sain saunasta aina niin hyvän. Isä oli päättäny just samaan aikaan antaa hevoselle heiniä ja se huus että mun pitäis tulla auttaan. Mä sanoin, että mä tuun kuhan saan saunan syttymään, mut isän mielestä mun ois pitäny mennä just siinä samassa hetkessä ja se iski sillä heinähankolla mua vattaan! Mun sisko soitti mun sedälle että mut piti hakee pois ennenku tulee murhia. Mut paikattiin terveyskeskuksessa ja sit mä muutin saman tien tänne. Mun oli pakko lähtee kotiseudulta. Mut mä pääsin heti töihin. Mun elämä on ollu kamalaa. Tää elämä on kamalaa! Mut en mä voi syyttää ku itteeni. Ite oon tän kamalan elämän luanu..." Mies pillahteli aina välillä riipaisevaan itkuun. Puhui pienen pojan äänellä.
Aloin todella huolestua kun hän alkoi oksennella ja kouristella mutta sitten ambulanssinaiset saapuivat ja lähtivät viemään pientä miestä "lasarettiin", kuten hän asian ilmaisi.
Siinä meni paareilla poika, jonka oli yhä saunanlämmitysreissullaan...
Kun itse olin 14- vuotias, oli elämä epävarmaa ja kovaa. Olin yhtenä iltana yksin, nälissäni, väsynyt ja viluissani rautatieasemalla. Olin humalassa, enkä uskaltanut siinä tilassa mennä kotiin. Värisin ja tutisin ja itkin kun yksi mies tuli kysymään, haluaisinko sisätiloihin. Hänellä olisi teetä ja sämpylää ja voisin nukkua yöni lämpimässä. Otin tarjouksen kiitollisena vastaan. Hänen asuntonsa oli Kalliossa. Asunto oli niukasti kalustettu kaksio jonka yhden huoneen lattialla makaili pari pultsaria. Haju oli kammottava!
Tämä hyväntekijäni keitti minulle teetä ja valmisti pari sämpylää ja osoitti patjan johon voisin köllähtää. Siinä huoneessa ei ollut muita kuin minä. Suljin oven ja hajut jäivät huoneen ulkopuolelle. Nukuin tyytyväisenä seuraavaan päivään. Herättyäni huomasin olevani yksin asunnossa. Kävin suihkussa, pukeuduin ja lähdin tarpomaan kotiin Vallilaan. En muista yhtään, miltä hyväntekijä näytti, tai mikä nimi postiluukussa oli. Muistan kuitenkin saippuan jolla peseydyin; siinä oli naru, se oli keltainen ja ihanan vaahtoava.
Tuolloin ei pieneen mieleenikään tullut että mieshän olisi voinut olla vaikka mikä psykopaatti tai hyväksikäyttäjä! Mutta onnekseni hän olikin joku todella hyväsydäminen ihminen joka haali onnettomia ihmisiä kattonsa alle, täysin pyyteettömästi tai itseään mitenkään korostamatta. Kiitos hänelle.
Niin pienestä on elämisen laatu ja suunta kiinni. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin joutunut hyväksikäytön uhriksi? Makaisinko itse tien pientareella vatsaani pidellen, likaisena ja kurjana?
Entäpä, jos poika olisikin jo ehtinyt tuikata tulet kiukaaseen ennen isän pyyntöä? Olisiko poika nyt kolmen lapsen ukkina omalla tilallaan opettamassa lapsenlapsilleen hevosen hoitoa emännän leipoessa tuvassa lauantaileipomuksiaan?
Olen niin vieraantunut omasta työstäni, että en meinannut muistaa työpaikkani nimeä hänen sitä kysyessään. Wau! Onneksi hän ei kysellyt työstäni sen tarkemmin. Pitää oikein kaivaa muistilokeroita ennen seuraavaa tapaamista.
Jäin tammikuun lopulla sairauslomalle joka yhä vain jatkuu. Välillä epätoivo meinaa kaapata kainaloonsa mutta hiljaksiin alan oppia ottamaan päivän kerralaan, ilman paniikkia.
Ajatella, en toivo kuin yhtä asiaa; unta. Toisin sanoen, että olisin terve. En tarvitse rahaa, en matkoja, en hanhenmaksapalleroita (joita en kasvissyöjänä edes söisi) mutta luoja, miten tarvitsisinkaan UNTA!
Uskon että se vielä tulee. Kunhan maltan. Ja maltanhan minä.
Nyt paukkuu ukkonen, koneet kiinni siis. Mukavaa perjantaita kaikille!
Otin sauvat nurkasta, pukeuduin ikivanhoihin verkkarihousuihin ja -takkiin, pujottelin pienet kuulokkeet korviini ja lähdin lämpöiseen mutta sateiseen päivään tarpomaan pois unettomien öiden tuskaa.
Jalat olivat jäykkinä ja rintaa meinasi vähän puristaa, mutta en antanut periksi. Vähitellen silmät aukenivat ja nenäkin alkoi haistaa märän maan tuoksuja. Korvissa soi kevyttä iskelmää. Sauvat iskivät tassunsa asfalttiin ja askel alkoi pidetä. Sitten radiojuontaja kertoi soittavansa jonkun ihmisen toiveen Kaksi puuta.
Kaksi vanhaa puuta sateenpieksämää... Jesta että se oli kaunis! Laulaja oli joku Juhatapio. Mikä ihmeen Juhatapio? Kuka tämä on? Mikä ihana laulu! Kuka sen on tehnyt? Onko se jo kauan soinut eetterissä? Missä minä olen ollut kun en ollut aiemmin kuullut?
Näitä miettiessäni kuuntelen laulua:
Jossain kaikui ääni, kuin kuiskaus- "Elä!"
Nuorena tyttönä meillä oli ystäväni kanssa tapana istuskella Helsingin rautatieaseman penkeillä ja kivityksillä ja arvailla ohikulkevien ihmisten elämiä ja kohtaloita. Toisin sanoen arvuuttelimme, oliko ohikulkijalla perhettä, mitä työtä hän mahdollisesti teki, oliko hän miellyttävä ja hyvä vai ilkeä ja katkera ja sen sellaisia pieniä yksityiskohtia. Joskus päädyimme näkemään tulevaisuuteenkin ja jollekin kävi oikeinkin hyvin löydettyään junasta elämänsä rakkauden joka tietenkin oli ihan tavattoman rikas ja hyvä ihminen. Kaikille ei käynyt suinkaan yhtä hyvin. Ohi kulki joskus onnettomia, yksinäisiä ihmisiä jotka kärsivät yksinäisyydestään loppuun saakka. Koskaan emme kuitenkaan nähneet todella pahoja hirmutekoja tai raakuuksia näissä tarinoissa. Niitä luultavasti näimme tarpeeksemme juuri siinä paikassa jossa aikaamme vietimme. Helsingin rautatieasemalla. Se oli rikastuttava ja pelottava aitiopaikka ihmiskirjoon tutustumiseen.
Laitakujien kulkijat, tuttavallisemmin sanottuna spurgut, ovat jostain syystä aina hiljaisen myötätuntoni kohteina. Ja auttamisvimmani. Tässä päivänä muutamana taaksepäin tapasin repaleisiin vaatteisiin sonnustautuneen, jyrkkäpiirteisen miehen makoilevan selällään märällä asfaltilla. Lähestyin häntä ja huutelin jo etäältä, että onko kaikki kunnossa. Mies avasi silmänsä ja aloitti käheänkarhean ärjymisensä: "Mitä se sulle kuuluu!" Naurahdin, ja pyysin häntä nousemaan jaloilleen ja siitäkös sanaryöppy syntyi! Ihan kuin olisin puhunut ärsyyntyneelle kapteeni Haddockille. Mutta en antanut periksi, kehoitin yhä häntä nousemaan jaloilleen. Kun kaiken sen ärjynnän ja murinan keskellä havaitsin, että mies ei tosiaankaan pääse pystyyn, soitin 112:n ja kerroin, että täällä on kanssaeläjä joka ei omin voimin pääse ylös ja maa on kylmä ja sää sateinen. Ja ihminen ihminen.
Niin tulivat saattojoukot ja minä poistuin ärinämörinät kannoillani takavasemmalle kuitenkin tyynin mielin. Sadatteluistaan huolimatta mies pääsi lämpöiseen ja sisälle ja toivottavasti sai jotakin murkinaakin kupuunsa.
Tällaista tämä on. Ihmisiä täällä vain ollaan, itse kukin.
Ulvoimme naurusta veljeni kanssa aina EJV- leikkiä alkaessamme. Kyseinen leikki on peli, jonka tarkoituksena on yrittää vakavalla naamalla vastata kolmeen esitettyyn kysymykseen: ensimmäiseen kysymykseen pitää vastata EI, toiseen, JUU ja kolmanteen VAARINHOUSUT. Veljeni on aina ollut varsin mielikuvituksellinen ja nokkela, joten hävisin kisan aina.
Toinen samankaltainen kilpailuleikki oli oma kehittämämme. Sillä ei ollut nimeä, mutta tarkoituksena oli saada sanoin, ei teoin, toinen itkemään. Senkin hävisin aina. Kaikki muu pelottelu ja uhkakuvien laatiminen valui minusta kuin vesi linnun selästä, mutta sitten veljeni otti esiin terävimmän aseensa; "Äiti on kuollut".
Ei se tietenkään heti uponnut, tiesinhän minä että pelistä siinä oli kysymys, kunnes veljeni sai vakuutettua minut ettei kyse ollut enää pelistä vaan äiti oli ihan oikeasti kuollut.
Byääää pääsi minun suustani ja riemastunut nauru veljeni suusta. Näiden molempien pelien häviäminen oli kuitenkin aina positiivista ja hauskaa. Ensimmäisen kohdalla häviö merkitsi sitä että oli nauranut ja toisen kohdalla, niin, toisen kohdalla äiti ei ollutkaan kuollut.
Eilen illalla, huolten ja murheiden väijyessä ympärilläni, istahdin keittiön pöydän ääreen ja hamusin käteeni rakkaan, vanhan kirjan Terveys ja jooga ( Selvarajan Yesudian - Elisabeth Haich).
Ajauduin mukavaan, rauhalliseen mielentilaan (olin myös joogannut joitakin tunteja aikaisemmin) lukiessani tuttua ja rentouttavaa tekstiä. Tunsin, miten sydämeni keveni hengitellessäni samalla hitaasti ja rauhallisesti "täydellistä joogahengitystä" . Ja sitten, hyvät ihmiset, tapahtui jotain mahtavaa.
Kirjassa luki:
"Maailman suuri opettaja, idästä tullut Jeesus Kristus opetti ihanin sanoin, miten sielu ja keho voidaan säilyttää terveinä:
(Matt. 6:25- 34)
Olen toki lukenut tekstin ennenkin mutta täytyy sanoa, että juuri nyt, tällä hetkellä, sanat osuivat ja upposivat tähän sielunvaellukseen, Jesseen, Buddhaan ja rakkauteen uskovaan pakanaan toden teolla!
Olen tähän päivään saakka ollut niitä ihmisiä joiden eteen on saanut rantautua milloin missäkin jonotustilanteessa ilman kulmakarvan kohotustakaan. Jostakin syystä tänään laitoin moiselle stopin. Odottelin torilla bussia. Ilma oli harmaa ja tihkusateinen. Bussi körötteli pysäkille ja meitä odottelijoita alkoi virrata sisään jonomuodostelmassa. Sivusilmälläni näin miehen joka lähestyi jonoa. Hän ei osoittanut pienintäkään elettä kulkeakseen jonon päähän, vaan kylmän rauhallisesti kiilautui minun eteeni. Tai ainakin yritti. Nimittäin aivan yhtä kylmän rauhallisesti en päästänyt häntä siihen joten astelimme bussiin sisälle olkapäistä kiinni toisissamme. Olin aivan hämilläni ensinnäkin miehen röyhkeydestä ja toiseksi omasta käytöksestäni. Mies oli aikamoinen järkäle, eikä liikahtanutkaan yrittäessäni työntää häntä hartiavoimallani taakseni. Bussin kuljettaja ilmeisesti huomasi tämän omituisen pienen välikohtauksen. Hän tuijotti tuimasti korttia ojentavaa miestä mutta otti minulta bussimaksun ensin. Siinä vaiheessa purskahdin heleään nauruun. Miten riemastuttavaksi sitä voikaan elämänsä pienillä asioilla tehdä. Hymisin hyväntuulisuutta koko bussimatkan ja luultavasti ainakin tämän päivän. Heh. Jo loppui etuilu!
Ehkä siitä, miten syksyn tuoksuisen kävelyretken kruunasi ylpeän pikkulapsen kohtaaminen. Lapsi ajeli ensimmäistä kertaa ulkona uudella sähköpyörätuolillaan. Päättäväisen varmasti käsi ohjasi joystickillä punaisen hohtavaa menopeliä katseen porautuessa parin metrin kantamaan tiehen. Lapsen mummi kulki turvana rinnalla.
Ihastelin kulkijaa ääneen ja sain hätäisesti kohdistetun, suloisen hymyn sekä lyhyen raportin siitä, miten vaikeaa ajaminen itseasiassa oli. "Mut mä opin tän kyl aika nopeesti..."
Minä siihen vakuuttamaan, että nopeasti hyvinkin ja taidokkaasti! Ei siinä sen enempää sanoja vaihdettu, parivaljakko jatkoi määrätietoista etenemistään kun itse jäin vielä hetkeksi katsomaan tätä komeaa tapahtumaa.
Elämääni on mahtunut lukuisia eri kohtaamisia ihmisten kanssa, jotka liikkuvat pyörätuolilla. Joskus kauan, kauan sitten, kun olin ensimmäisiä aikoja nykyisessä työpaikassani, lähdin avustamaan kurssilaisia retkelle. Retken pääkohteena oli kaupungin hyppyrimäki, joka toimi myös näköalapaikkana. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta tiesin, että tornin sisällä kulki tavallinen hissi johon mahtui hyvin myös pyörätuolilla.
Saavuimme hyppyrimäen juurelle, jossa havaitsimme toimivan hissisysteemin, johon mahtui seisoen pari ihmistä ja yksi ihminen pyörätuolilla. Kun sitten saavutimme ensimmäisten hissittelijöiden kanssa ylimmän kerroksen, oli vastassa tyrmäävä yllätys. Näköalapaikalle piti kavuta vielä KIERREPORTAITA jonkin matkaa ylöspäin. Mutta eipä hätää. Kyseessä on tekniikkalaji. Niinpä sitten yhdessä tuumin päätimme kavuta näköalatasanteelle saakka. Tartuin pyörätuolin sarvista kiinni, keikautin tuolia hiukan takakenoon ja lähdin takaperin kipuamaan porras kerrallaan ylös.
Onneksi kukaan ei ollut matkassa sähköpyörätuolilla ja onneksi en ollut ainoa avustaja matkassa. Kaikki pääsivät ylös ja vielä alaskin mutta voi pojat, kylläpä olin väsynyt työpäivän jälkeen!
Jaahas. Tällaista siis tänään. Pitääpä tulla vilkuilemaan, mitä teille muille kuuluu.
Mitäpä tein eilen? Kävin kävelyllä, luin, kirjoitin hiukan, katsoin kaksi extraromanttista elokuvaa, keskustelin, söin ja olin vain. Täydellinen päivä.
Ei muotoutunut elämäni sellaiseksi kuin sen kuvittelin; suurperheen äitinä maaseudulla moninaisten eläinten kera. Sellainen oli haaveeni, unelmani, käsitykseni tästä elämästä. Luulen, että visioin tulevaa elämää tai sitten muistin jonkin edellisistä, mutta tämä se ei ollut.
Joskus mietin, että mahtaakohan katkeruus jossain vaiheessa tempaista matkaansa. Kun kuumat aallot saapuvat, alkaako Mimosan nuttura tutista? Jospa alankin liikkumaan sateenvarjon kanssa ja napauttelen sillä sopivan tilaisuuden tullen, vaikka kaupan jonossa, jotakin eläjää tuima ilme kasvoillani. Vaikka sellaista eläjää, jolla on pieni lapsi mukanaan ja lapsi vaikka valittaa tai vaatii jotakin tiettyä purukumia tai lakritsaa kovaan ääneen. Napautan kasvattajaa ja moitin huonosti kasvatetusta jälkipolvesta tuima ilme kasvoillani. "Kaikki ne lapsia tekevätkin!" - tuhahdus vaan päälle. Eikös se niin ole, että parhaat kasvattajat ovat lapsettomat sellaiset? Voi, voi, jos minulla olisi lapsi niin en kyllä sietäisi... eheeiii kuulkaa, ei, ei. Hmh.
Jopas nyt jotakin. Onpas jännää odotella kuumia aaltoja. Mitähän kaikkea ne mukanaan tuovatkaan?
Tänään on taas viikonpäivistä mieluisin. Aamulla ikkunaa avatessa korviin kantautui kirkonkellojen kutsuva kumpu. Niiden ääni muistuttaa aina siitä, miten kovin pieni ihminen onkaan. Tämän tiedostaminen taas puolestaan tuo tullessaan levollisen ja rauhallisen olon. Enempää en sunnuntain liturgiaksi tarvitse. Saatanpa kyllä hakea katsetta hiukan yläviistoon hymyn väre suunpielessä, mutta jumalanpalvelukseen ei tarvitse kipittää. Niinkuin lapsena. Tarve lähti ihan omasta itsestäni, eikä minua pidellyt mielenkiintoisinkaan leikki tai peli kun Paavalin kirkonkellot kajahtelivat Vallilan kapeilla kaduilla. Mutta tästähän olen kertonut aiemminkin.
Ilma näyttää raikkaalta. Missään ei näy ketään. Taidan jalkautua ulkoilemaan, kunhan olen siemaissut kahvini.
Iloa päiväänne!
Arvaahan sen, että juuri kun innoissaan palailee pienen tauon jälkeen blogielämään, odottelee blogipohjanikkarin mahtavia ehdotuksia ja haluaisi vain istua nököttää tietokoneen äärellä vahtien päivityksiä suosikkilistasta, internetin käyttö estyy! Melkein kolme päivää on mennyt niin että vain hätäisten olen ehtinyt vilkaista kirjoituksia, kommentoida, tai vastata kommentteihin. KOLME PÄIVÄÄ! Malttamattomuus ja yltiöpäinen innostuminen kuuluvat toki listaani hiomisen varaa, mutta jotain rajaa!
No, eipä hätää. Nyt pääsin istahtamaan rakkaan harrastukseni ääreen, mutta kävikin sellainen vastus että ulkona on kaunis, aurinkoinen päivä. Ensimmäistä kertaa johonkin kolmeen viikkoon. Eikä siinä vielä kaikki. Kahdelta alkaa miesten keihään finaali. Niin että ei auta. Jätän kirjoituksen töpöksi, että ehdin piipahdella suosikeillani ennen kuin suljen taas koneen ja lähden ulos.
Aurinkoista viikonloppua, ihmiset.
Itseensä tutustuminen on tavattoman vaikea prosessi. Ainakin minulle. Jos vähänkään hahmotan jotakin, pullahtaa esiin jotakin ihan muuta ja huomaan olevani lähtökuopissa ihmettelemässä että kuka, mitä, häh?
No, ehkä ei sentään. Tämä oli vain hämärä alustus tulevalle.
Olen kaavaillut projektia, jossa valokuvaisin itseäni erilaisissa tunteissa ja rooleissa. Pystyn helposti kaivamaan itsestäni surun, vihan, ilon, pelon ja niin edelleen, kun vain keskityn. Sellaisiin kuviin, joissa esiinnyn jonakin muuna kuin itsenäni, laittaudun tietysti kaavailemani hahmon tamineissa.
Koen, että tällainen tapa katsoa itseään myös ulkoa, voisi olla oivallista itsetutkiskelua.
Kas kun yhäkin yllätyn nähdessäni kuviani joissa en näytäkään samalta kuin kaksikymmentä vuotta sitten jolloin painoin kaksikymmentä kiloa enemmän. Edes tällainen yksinkertainen asia ei ole mielessäni kypsynyt!
En ole koskaan kiinnittänyt kovinkaan paljoa huomiota ulkonäkööni; hiukset ovat kuin myrskytuulen tuivertamat ja varvassukat saattavat yhtä hyvin olla samaa kuin erikin paria ulos lähtiessäni, enkä ole tainnut koskaan osata pukeutua tilaisuuksiin niiden vaatimalla tavalla. Tarkoitan siis, että jos olenkin vieras sisäiselle itselleni, ulkoiselleni olen suorastaan humanoidi!
Vai olisikohan moinen valokuvausprojekti sittenkin vain uusi keino ruokkia sisäistä Narkissostani...
Selailin hetki sitten pienen kirjastomme vaatimatonta CD- kokoelmaa ja käteeni osui kiehtovan näköinen levy. No, itse levy ei näyttänyt sen kummemmalta kuin muutkaan, mutta kannen utuinen tunnelma sai lainaamaan levyn, josta en tiennyt mitään.
Ihastuin kertakaikkiaan tähän Gjallarhorniin;
Ihan jännittää, että tuleeko kukaan kurkkimaan...Pitäisiköhän keittää tupaantuliaiskahvit? Pitää! Teetäkin saa; mustaa, vihreää, valkoista tai yrttiä. Hetki vain, laitan pannun kuumenemaan.
Jos joku ohikulkija sattuu tietämään, miksi en saa blogistan statistiikkaa näkyviin niin ottaisin tiedon kiitollisena vastaan!
Olen taas USEITA TUNTEJA nököttänyt tämän toosan äärellä valmistellessa blogia siihen kuntoon että voin kutsua ihmisiä kylään toiselta blogiltani.
Millään ei meinaa löytyä sopivaa pohjaa. Anelin jo Bluetakin valmistelemaan omasta kuvastani pohjan, mutta hän teki niin paljon työtä viimeksi samaisen toiveeni kanssa, että en yhtään ihmettele jos toista kertaa ei huvita saman anelijan kanssa ryhtyä puuhastelemaan. Meitä pyytäjiä varmaan riittää ihan kyllästymiseen saakka.
Linkitän nuo suosikkiblogini vasta kun olen saanut kaiken muun valmiiksi: näkisivät muuten blogilistaltaan linkitykseni ennen aikojaan.
Tämä pohja on aika suloinen...
Nyt olen jo nakutellut ystävällisiä blogeja laatikkoon, mutta vielä en linkitä niitä.
